PITKÄ PROJEKTI

vaihe 15

Kun se navetan laipio oli pudota lättybaariin, niin piti ryhtyä tukitoimiin.

  Ja niitä on riittänyt.

Ensinnäkin piti rakentaa kunnollinen tuenta sille laipiolle ja saada se nousemaan säälliseen korkeuteen.

Onneksi pari vuotta sitten muuan naapurin Pekka toi teräslevypakkojen alla olleita lavoja polttopuiksi.

Enhän niitä polttaa raskinut. Tietenkään.

Ne olivat mitoiltaan sopivia laipion tuentaan, kun sahasi liian leveyden pois ja teki niistä pätkistä korotusta ja kiiloja.

Tarpeelliset 5 senttiä nousi sentti päivässä. Ei nyt aivan joka päivä tietenkään.

Sitten piti ryhtyä lahonutta hirsiseinää paikkaamaan. Vähitellen.

Pahiten lahonut ikkuna piti HYVIN varovasti poistaa samalla monimutkaisia tukirakennelmia kehitellen.

Ikkunoitten väliset hirsiseinänpätkät heiluivat tyhjän päällä, kun olivat jotenkin päässeet lipsahtamaan kivijalan päätä kokonaan.

Oli kuitenkin jostakin purettuja lankun ja parrun pätkiä ja laudanpalasia kiiloiksi.

Tunkkiakin tuli kokeiltua, mutta sitä ei saanut niin tukevasti, ettei se olisi aina singahtanut milloin mihinkin suuntaan pois paikaltaan.

Paremmin onnistui pölkyn pätkä, jonka jatkoksi  hakkasin laudanpalasia.

Ongelma oli kuitenkin pehmenneet hirret, jotka murenivat käsiin.

Lopulta löytyi  jo tervekin hirsi, jota saattoi ryhtyä nostamaan sen verran ylös, että pääsi irroittelemaan sitä lahomurua kivijalan viereen.

Nyt saattoi jo niistä aluslavoista sahatuista pätkistä ja puretusta vanhainkodin aidasta rakennella tukikehikot ja samoja purkulautoja käyttää vinolaudoitukseen.

Ne kun puristi ehyen hirren alapuolelle, saattoi rautakangella vääntää tukikehikot vanhan kivijalan päälle ja kiinnitttää vaakalautoihin, niin seinän suhteen alkoi olo tuntua lähes turvalliselta.

Tuon kuvan mukaisessa vaiheessa se on tänään ja pari satakiloista pölliä tukee tukikehikkoja paikalleen.

Nyt sitten on syytä ryhtyä suunnittelemaan seuraavaa vaihetta, jossa saa kaiken lahon poistettua ja ikkunat laitettua ja seinän siistiksi. ....Ehkä ensi kesänä...

Ahneus ja houkutukset.

Kaikenlainen tarpeetonkin tavara tehdään houkuttelevaksi ja lyhytkestoiseksi.


Palkkoja on korotettava, että ihmiset lankeaisivat houkutuksiin yhä useammin. 


Hintoja on korotettava ja laatua heikennettävä, jotta kalliimmat kustannukset saadaan kerättyä. 


Tarpeeton tavara tehdään oikeutetuksi, koska se työllistää.


Niinpä eletään velaksi eli yli varojensa. 


Mallia näyttävät kunnat ja valtiot samassa kierteessä.


Velatonkin on osallisena valtion ja kunnan veloissa.


Kuka meidän velkamme maksaa?

Onko tämä Koskelon Liisan tarinan alku?

Elettiin elokuun loppua tai olisikohan jo ollut syyskuun alkua. Ruska kuitenkin oli alkamaisillaan ja kesä kypsymässä syksyksi. Vielä oli osa sadosta korjaamatta, mutta jo toki se nähtiin, että kerranpa Kainuussakin saataisiin oikein kunnollinen sato. Ihmiset olivat jännittyneitä ja harvinaisen luottavaisia vuodentuloa ajatellessaan. Illat olivat vielä lämpimät ja valoa riitti. Kylän lapset kirmailivat omissa leikeissään.

Joku mukuloista sattui vilkaisemaan sopivalla hetkellä järvelle ja samalla pysähtyi lasten juoksentelu ja riemunkiljahdukset. Kaikki tuijottivat samaan suuntaan. –Purje! ,Se tuli kuin yhdestä suusta. –Kaupparyssiä!

Kuin varpusparvi hajosivat lapset kohti omia kotejaan kertomaan uutista osan rynnätessä samantien rantaan. Muuan vintiö kiipesi rantakoivuun päästäkseen korkeammalta katselemaan tulijoita ja kohta hän kailottikin: --Neljä venettä! Karvaaseja kaikki! Tulevat Seittenoikian suunnalta! Täynnä tavaraa! Kaksi miestä joka veneessä!

Hyvin toimi paikallinen tietotoimisto. Veneitten rantautuessa purjeet laskettuina nähtiin, että koivunlatvan tietäjä oli ollut oikeassa jokaisessa lauseessaan, mitä ei aina kaikista tietojen tuojista voinut sanoa parhaalla tahdollaankaan. Siinä se nassikka oli ensimmäisenä kahlaamassa jo ensimmäistä venettä vastaanottamaan.

Mustapartaiset kauppamiehet vetivät veneensä rannalle ja vakiintuneeseen tapaan nuorimman vastaanottojoukon jälkeen pelmahti rantaan muutamia piikatyttöjä neuloja kyselemään. Talojen ja torppien emännät, isännät, pojat ja tyttäret lähestyivät kauppiaita paljon harkitummin ja tarkalleen kirkkojärjestyksen vastakkaisessa järjestyksessä. Se joka katsoi itsensä toista arvokkaammaksi, pyrki viivyttelemään eniten. Oikarisen isäntä ei tietenkään tullut rantaan eivätkä muutamat muutkaan, jotka katsoivat mokoman käytöksen arvolleen sopimattomaksi. Piti osoittaa ettei kauppamiehillä ollut mitään, mitä heillä ei olisi ollut kaksin verroin.

Kuitenkin oli jotakin, mitä suurinkin talollinen kaipasi niin, että jalkapohjia kutitti. Pitäisikö antaa periksi ja lähteä rantaan? Ei nyt sentään. Maltetaan, odotellaan. Majoitetaanhan kauppiaat kylän taloihin. Istutaan pöytään ja tarinoidaan. Huonostihan ne ryssät muka suomea osaavat, mutta aina tarpeeksi kauppaa tehdäkseen ja uutisia kuljettaakseen. Kyllähän se tiedettiin, että korvat auki ne kulkivat ja niin uutisia kulki toiseenkin suuntaan ja eteenkinpäin. Ymmärsivät enemmän kuin antoivat ymmärtää.

Portailta saattoi katsella kauppamyllerrystä rannalla, sillä mökit olivat sen verran korkeammalla töyräällä ja suuremmat talot vielä korkeammalla. Hupiahan siitä oli, kun piiat pyörivät veneitten ympärillä takapuolet pystyssä kurkkimassa ahneesti maailman tavaroita. Eihän ne paljon ostamaan pystyneet. Mistäpä piioilla rahoja tai muuta vaihtotavaraa, mutta eihän silmänilosta hintaa oteta ja kaipa kauppamiehistäkin tuntui mukavalta kuunnella piikojen ihastuneita kiljahduksia hienoja helyjä ja muita rihkamakoruja nähdessään. Toisaalta siinä saattaisi hyvinkin halvalla helyllä saada jonkun piikatytön petikaverikseen.

Vähitellen siitä ilta rauhoittui ja muistettiin, että murkinaa se kaipaa kauppamiehen vatsa siinä kuin tavallisenkin ihmisen ja niin siirryttiin pirtteihin ja tupasiin tuttuihin majapaikkoihin, sillä eiväthän nämä matkamiehet olleet ensimmäistä kertaa tässäkään kylässä. Tuttuja useimmille olivat mökkien ja talojen asukkaat. Toki aina oli mukana yksi tai kaksi aloittelevaa kauppamiestä ja heillä oli opeteltavana mihin majaan parhaat suhteensa loisi. Vanhemmat kauppamiehet olivat itseoikeutettuja varaamaan parhaat kauppapaikat ja nehän eivät aina olleet ne varakkaimmat talot. Ei sinne päinkään. Ne olivat ne, jotka halusivat kohota isompiensa tasolle ja ohitse. Raadollista se on köyhimmästä kaikkein rikkaimpaan. Pitihän sen rikkaimmankin pystyä paikkansa pitämään ja toisille paikka osoittamaan.

Siinä illan mittaan saivat isännätkin odotuksensa palkituksi. Uutisia maailmalta. Olihan kirkolta kuultu, että maailmalla myllerrettiin taas maita sekaisin ja se Ranskanmaan ”Napaljussi” oli karannut sieltä ”Elpan” saarelta ja rynnistänyt taas naapurikuninkaitten kimppuun.

--Vanhaa tietoa, vanhaa tietoa, sanoivat kauppamiehet. Johan se on siellä ”Vesiportin” tappeluksessa taas hävinnyt ja vangittu ja toimitettu niin kauas valtameren pikkuiseen saareen, ettei se sieltä huomaamatta pääse livahtamaan uusia tappeluja aikaan saamaan. On sieltä niin pitkä matka rannalle, että isolla purjelaivallakin menee viikkoja matkaan.

Ne ovat Euroopan keisarit ja ruhtinaat jakaneet maat ja kansat taas tasan keskenään eikä sotia tarvitse enää koskaan. Itävallan Wienin kaupungissa ovat pitäneet isot juhlat ja tanssineet yötä päivää ja aina välillä sopineet milloin minkin maapalasen omistamisesta. Jotkut jaot on ratkaistu aivan kunnon korttipelillä ja tämmöiset köyhät seudut eivät oikein ole kellekään kelvanneet, mutta Venäjän maan tsaari ja keisari ja armollinen suuriruhtinas on jalomielisesti luvannut tyytyä tämän pienen maan köyhien roposiin, mutta olipa korvaukseksi vaatinut kolmanneksen rikkaasta Puolasta ja vähän monia muitakin parempia veromaita.

Nytpä olisi kerrankin turvallista ryhtyä sotilaaksi. Ei ikinä tarvitsisi panna henkeään alttiiksi kuulien ja miekkojen edessä. Mukavasti vain köllöttelisi kruunun antamassa sotilastorpassa ja joskus vain kävisi vähän äkseeraamassa. Jos oikein hyvin osaisi temput, niin kohta jo pääsisi henkivartiokaartiin hienoja hovineitejä vikittelemään.

Kyllä semmoiset puheet panivat monenkin pojan päässä kummasti surraamaan ja mielikuvitus rakenteli monenlaiset pilvilinnat. Saattoipa mennä isiltä ja vaareilta pitkä syksy niitä haaveita hillitessä ja kertoillessa, miten ennen oli käynyt puheille ikuisesta rauhasta.

Kauppamiesten intoillessa ikuisen rauhan puheitaan, otti vanha Oikarisen pappa tukevan otteen haarikastaan ja sanoi, että onhan tuota tullut sen verran maailmalla kuljettua, että on tullut muuan tosi hieno rauhanpatsaskin nähtyä. Se oli kuvattu nuoreksi naiseksi lehdeskimppu kourassaan ja maha komeasti pystyssä. Taiteilijalta oli kysytty, että miksi se nyt tuolla tavalla ikuista rauhaa kuvaa ja taitelija sen kun tuumasi, että täytyyhän sen odottaa jo seuraavaa ikuista rauhaa...

Panipa papan puhe kauppamiehetkin miettiväisiksi ainakin hetkeksi.

Sinä iltana sai taas parmuska juosta Koskelon saunaan. Myöhemmin pappi kertoi, että se kauppamiesten ilta oli syyskuun yhdeksäs.

Viidentenä lapsena aamuyöstä Pekalle ja Marketalle syntyi sitten Liisa 10.9.1817.

ELON AALLOKOSSA VUOSISATOJA

Joskus voi tulla mieleen jopa vilkaista muinaisia polvia siinä tarkoituksessa, että selviää minne ovat askeleet johtaneet.

Sehän on kullekin selvää mikä itse on (vai onko), mutta mikä olikaan yhteiskunnassa aina edellinen polvi.

Omat vanhemmat olivat jotakuinkin tavallisissa ammateissa raatajia laidasta laitaan. Ukkikin oli sikäli helppo tapaus, että syntyi maatyömiehen poikana, kierteli viulunsoittelijana ja vakiintui mäkitupalaiseksi ja kohosi pienviljelijäksi saakka.

Siitäpä onkin sitten taaksepäin valittava mitä juurta seuraa.

Kun tuossa tuli Kustaa Fridolf esiteltyä, niin jatketaan siitä. Kalle ja Miina asustivat pikkuista mökkiään ja tekivät töitä palkollisina. Miina oli torpantyttö syntyjään, mutta Kalle vain erään piikalikan neljäs avioton lapsi. Kallen isäksi voi arvella muuatta seppää, mutta ei se niin varmaa ole. On vain sopiva ehdokas.

Kallen äiti, Maijastiina, oli alunperin torpantyttö, mutta jäi jo lapsena orvoksi äidistään ja oli vähän toisella kymmenellä jäädessään täysorvoksi, joka oli kiertänyt taloissa piikomassa jo vuosia isänsä kuollessa, koska äitipuoli oli karkottanut torpasta leipäänsä tienaamaan.

Maijastiinan isä, Matti, kuoli torpparina ja oli torpparin poika, mutta tilallisen pojanpoika. Maijastiinan äiti, Leena, oli torpantyttö, jonka isä oli rakuuna ja äiti rakuunan vaimona torpanakaksi joutunut talontytär.

Maijastiina kaikki isovanhemmat olivat vainajia jo tytön syntyessä, joten eipä niistä orvoksi jääneelle pikkutytölle kukaan kertonut.

Monia pitkiä juuria talollisia ja jopa virkamiehiä on siellä vuosisatojen saatossa ja varhaisimmat merkinnät ovat nimismiehiä ja kirkkoherroja.

Tosin niitä juuria rönsyilee niin moneen suuntaan, ettei tässä nykypolvessa kovinkaan kirkollisia olla.

Jossakin vaiheessa ne juuret maksoivat yli puolet Huittisten veroistakin.

Se oli sitä aikaa, kun niitten keskinäisiä välejä käräjilläkin selviteltiin.

Siitä ensimmäisestä kirkkoherrasta edelliset sukupolvet hukkuvat taruihin ja arvailuihin, niinkuin virallinenkin historia.

ROMAHDUKSEN ESTOA.

Kuvattu roikkuvan laipion alta.

Sitä on nykyaikanakin monen sortin romahdusvaaraa. 

On tässä huolta ja murhetta €uron romahtamisesta 

ja koko EU:nkin

ja maailmantalouden. 

Muutamilla pitkään vallassa olleilla päämiehillä on jo koko maailma romahtanut.

On siinä kestämistä.

Romahtaakohan Kataisen pääministeriyshaavekin? 

Aurikokin puhauttelee rajuja aurinkotuulia sekoittelemaan sateliittien toimintaa

ja olihan aivan tuurissaan, ettei se isokokoinen asteroidi osunut maahan, vaan viuhahti pikkuisen ohitse.

Köppimäessä vain tuo vanhan navetan välikatto on arveluttanut, kun se on ollut vuosikausia jo vähän roikuksissa. 

Kun en noille muille romahduksille mitään voi, niin rakentelinpa siihen kunnon tukirakenteen, jonka varassa voi hissun kissun kiilata sitä laipioa ylöspäin.

Sentti päivässä ja parin viikon päästä se on jo likimain alkuperäisellä korkeudella ja voi alkaa estää lahoneen hirsiseinän romahtamisen estämistä. 

Sitten onkin jo paljon turvallisempaa nauttia muurinpohjalättyjä Köppimäen Lättybaarissa. 

Ei tarvitse koko ajan pelätä taivaan (katon) putoamista niskaan.

VARHAISIA SAKOTUKSIA

Kun joku sattui kyselemään niistä muinaisista käräjämerkinnöistä, niin kertoilenpa tässä muutamia tapauksia 1500-luvulta.

Eräs varhainen esi-isä oli Olli Isokahari Huittisten Kaharilasta. Syntymäaika osuu jonnekin vuosisadan vaihteen tienoille, koska hän oli isäntänä vielä 1562.

Veroista isäntänä Oleff (Oloff) on huolehtinut 1540-65. Verottaja on taksoitellut Olaville veroäyrejä 1540: 2,
1541: 3, 1544: 3½, 1554: 4 ja 1561 4½.

Niin se on tämä kapteeniksi mainittu Olli isännyytensä aikana nostanut tilansa verotusarvon yli kaksinkertaiseksi tai sitten kruunu on muuttunut ahneemmaksi.

Ala-Satakunnan Maapäivillä Olli mainitaan lautamiehenä ja lisäkäräjillä 1552. Katselmusmiehän hän oli kuusi kertaa ja jakomiehenä kolmesti. Lautamiestehtäviä oli vuoteen 1557 mennessä vielä kuusi ketaa.

Niin arvostettu oli tämä Olli, mutta Ollin poika, Knut, sai sakkoja tappelusta Äyhön Simon kanssa 1553 ja seuraavana vuonna toisiaan herjailleet Knut Kahari ja Knut Ailonpoika saivat sakkoja.

1560 olisi Knutin pitänyt osallistua katselmukseen, mutta eipä miestä katselmuspaikalla näkynyt ja sakkoja tuli taas.

1565 tuli sakot vahingonteosta Punolan Perttu Heikinpojan niityllä.

Vielä 1566 sakotettiin Knutia siitä, että oli viitannut kintaalla kuninkaan laivaston ruisleipätarpeille.

Matti Nuutinpojan aika oli hiljaiseloa, eikä verojenkaan määrä kasvanut.

Sitten ryhdyttiinkin hyvin lainkuuliaisiksi.

Lauri Nuutinpoika Isokahari maksoi 1540 ruokalisät rukiina. Samoin 1550 Simo Laurinpoika ja sitten ryhdytiin oikein nimismiehiksi.

Ensimmäinen nimismies oli Matti Simonpoika 1580, toinen Antti Matinpoika 1610 ja kolmas Jaakko Antinpoika..

Olipa tämä niin kiltti juuri, että täytyy seuraavaksi löytää syntisempiä.

SUOMEN KARTTA 1662

...JA TÄMÄ MAA OLI AUTIO JA TYHJÄ

tai ei nyt sentään aivan. Rannikoilla oli pieniä kaupungeiksi nimitettäviä paikkoja.

Varsinais-Suomi oli hyvinkin tiuhaan jo asutettua ainakin Turun tienoilta.

Koko Suomenlahden rannikkoseutu oli täynnä pikkukyliä.

Oulun kohdalla maa jakutui kahden piispan hallintokuntiin kirkollisesti. Pohjoinen oli Upsalan hiippakuntaa ja Eteläinen Turun hiippakuntaa.

Sisämaassa liikuttiin melkeipä pelkästään vesireittejä pitkin. Talvella ne olivat rekireittejä jääpeitteisinä. Viestit kulkivat pitkin ratsupolkuja ja Ulvilasta Vanajaan kulkevan reitin yksi lepopaikka oli Köppimäki.

Huittisissa oli varhaisista juuriversoistamme käräjäpöytäkirjamerkitöjä kun riitoja riitti ja aitoja ei pidetty kunnossa eikä humalatarha vastannut lain kirjainta. Käräjillä määrättiin myös verot.

Kainuussakin löytyy jo mainintoja ensimmäisitä Henrikeistä. Askanmäki oli siellä kotipaikkana ja jo toinen Henrikki kirmaili paljasjalkaisena kotitanhuvillaan.

Liitänpä tähän ukin laulun muinaisesta Muilusta ja Muilun sahdista.

MUILUN SAHTI

Muilu se laittoi muijansa puotiin.

Sahtia varten tarpehet tuotiin.

Iita pani mämmiin sokerin ja hiivan.

Tappia Junnu kävi tiukkaamaan.

Ukko kun sitten tappia aukas,

aivan kuin tykki se leukahan laukes.

Kiire tuli ämmille tukkia tulvaa.

Oli sahti se kauhean kuohuvaa.

Tajun pois isännältä tuuppas se tappi.

Renki huus tuodaanko kätilö vai pappi.

Vaan kun alkoivat sänkyhyn nostaa,

ukko jo pystyhyn ponnahtaa.

Huusi, että hulluhan on tämä rommi.

Leukaani iski kuin peevelin pommi.

Tuollainen isku jo voitelun sietäis,

mitähän, jos joulua vietettäis.

Iita nyt piioille käskyjä antoi,

pöydän kattoi ja herkkuja kantoi.

Sangolla sahtia pöytään tuotiin.

Siitä sitä tuopilla maisteltiin.

Kun oli sanko tyhjäksi juotu,

täytetty toinen ja pöytähän tuotu,

Iita jo alkoi veisata virttä,

piikakin pillahti itkemään.

Yhä vain istuivat Iita ja Junnu

muutama litra ei Muiluissa tunnu.

Aamulla lois-Kaisa aivan oli kypsä.

Piika ei jaksanut lehmiä lypsää.

Rengiltä myös oli terveys mennyt,

Iita ei kirkkoon kyennyt.

Miten nyt anteeksi saataisiin synti?

Miten sen ripillä tunnusti?

Sairainna kaikista muist oli Muilu.

Päätä sen särki ja vaivasi ”ruilu”.

Tunnelma oli siitä joulusta mennyt.

Sahti sen joulun oli tärvellyt.

Oskarin pakinaa

Oskari

 Silloin kun minä rupesin muistamaan, silloin elivät ukot ja esi-isät  voimallisesti ja rikkaasti, sillä maat olivat mittarin jakamatta, metsät olivat avonaiset, jokainen sai viljellä metsää minkä jaksoi, kruunun ulosteot olivat vähäiset ja herran maksot eivät suuresti rasittaneet. Maa kasvoi leipää ravinnoksi ja viinaa juotavaksi, kuka "kesän kynti, se jouten joulua vietti, päiväkaudet pääsiäistä, herkutteli helluntaina" ja neljä päivää joka juhlana ja se oli sananlasku: ”aatto joulua parain, aaton aatto pääsiäistä," sekä myös: ”noki Tuomas joulun tuopi, pahaknuuti pois panee."

Tuskin vietettiin joulupäivä asemillaan kotona, toisena joulupäivänä, nimittäin Tahvanan päivänä, varhain aamulla ei ukkoja enään uni vaivanut, puoliyöstä hevoset valjaisiin ja miestä reki täyteen, suuri kello aisaan ja rautakelloja lisäksi, jopa ryypyt viskattiin suuhun, josta tultiin rohkeiksi ja alkoi ralli, "mikäli kita purki, sikäli suu huusi".

                 Toiseen taloon tultua ja pihalle päästyä astuttiin samalla rohkeudella tupaan ja kysyttiin perheen isännältä: " Onko Tahvana kotona?", johon perheen isäntä vastasi: ”Kotona on, jumalan kiitos” ja karkasi lattialle, ihastuen vierasten tupaan tulosta ja viinapotti kainalossa ja ryyppylasi koprassa, niin alkain tervehtiä tuttavia ja naapureita ja tarjoillen viinan ryyppyä ja toinen seuraten olutkapan kanssa perästä, tarjoillen siitä tuleville vieraille. 

Sitten ruokaa pöytään mitä talossa löytyi ja vieraat samassa ympäri päin pöytään ja sitten, joka taisi lukea ja laulaa se nousi ylös perheen isännän suostumuksesta ja siunasi ruuan, luki ja lauloi ja heretessä kiitti ja sitten vähäsen ajan perästä taas saman talon hevoset valjastetaan ja sitä ajelemista piisaa kaikki ne kolme päivää, syöden ja juoden ja rekivirsiä laulellessa. Jos jotkut taisivat niitä virsiä veisata ne taistelivat toistensa keralla kilvoitellen laulaen. Nuoret miehet kävivät iltaleikkilöihin, tanssimassa ja kuka mitä huvitusta taisi ajanvietteeksi tehdä. 

Näin vietettiin joulunpyhät kaikessa riemullisessa tarkoituksessaan, joka nyt on jo vähittäin tauonnut pois nuorukaisten leikeistä, jotka muutoin ovat vielä täydessä reilassa ja poikien juoksut öillä ovat hullummaksi tulleet.

Ankaraa

 Jos oli elämä ankaraa entisinä aikoina, niin vielä ankarammaksi sen tekivät kirkon rangaistukset ja helvetillä pelottelut. Oli siinä syntisparalla kestämistä, kun luonto vaati kumminikin pappien mielestä liian riettaaseen elämään. Yksi sakkojen jälkeen useimmin määrätyistä lisärangaistuksista oli erilaiset häpeärangaistukset. 

 Julkinen häpeä jalkapuussa tai ”huoranpenkissä” kirkkokansan irvailtavana tyydytti jollakin kierolla tavalla kirkonmiesten farisealaista omanarvontuntoa. Olihan se jo melkein rangaistus joutua papin virkaan jollekin takametsien pikkupaikalle, jossa joutui itse olemaan jatkuvasti silmätikkuna eikä voinut noudattaa omia

mielihalujaan vaikka nöyrää naisväkeä olisikin ollut tarjolla. 

 Salavuoteus oli siinä mielessä sovelias rikos, että siitä rankaisi vain kirkko, joka sai määräämänsä sakkorahat molemmilta osapuolilta ja saattoipa saada tuloja myös sittemmin vihkimisistä ja kastamisista, kun useinkin se salavuoteus paljastui piikalikan pyöristymisestä ja ainahan joku osasi juoruta syyllisen, vaikkei ollut olutkaan sääriä pitelemässä.

 Sakkoja on moni sukulainen aikanaan saanut myös kiroilemisesta

kirkonmäellä, ryypiskelystä ja tappelusta. Ne kun ovat useinkin tapahtuneet väen ollessa koolla kirkonmäellä, niin kirkkohan sai sakkoja korotettua kirkon häpäisemisen perusteella vielä pikkuisen lisää. Yleensä sakkoja määrättiin varakkaammalle väelle, tilallisille ja virkamiehille. Tavallinen köyhimys pantiin häpeäpaaluun ja piiskattiin kunnon ihmisten iloksi.