VANHOINA, HYVINÄ AIKOINA 

Jos naisella jotain oli hukassa, se löytyi esiliinan taskusta tai käsilaukusta.

Nykyisin ei ole kumpaakaan.

NYKYAIKANA ON SILKKAA ILKEYTTÄ TOIVOTTAA YLIPAINOISELLE 

HYVÄÄ RUOKAHALUA

PAKUSTA PÄÄSTYÄ

Alunperin se oli aivan hirmuinen hinku hankkia kunnon nelivetopaku. Sille keksi vaikka mitä tärkeitä tehtäviä Köppimäessä.

Oli se kumminkin sitten melkoisen kallis pettymys. Kaveri, jolta se ostettiin huomasi hyväksi vedäettää hintaa ylemmäs ja ylemmäs.

Tietenkin sitä piti testata kuinka korkealle se kaveri kehtaa mennä. Kyllä sen piti sitten ollakin tosi hyvä.

Ensimmäisellä pohjoisen reissulla päästiin jokseenkin tasan puoliväliin. Nelisen sataa kilometriä Köppimäestä tuli systeemiin joku tukos ja jäähdyttäjä puhkesi. Roiski nesteet pitkin tietä eikä sitä heti huomattu.

Minkäänlaista huoltoasemaa ei ollut lähitienoillakaan. Oli kumminkin muuan omakotitalo, josta menin kyselemään kaivovettä. Sieltä lähti vanha isäntä vilkaisemaan tilannetta.

Kurkisti auton alle ja totesi, ettei tuommoiseen halkeamaan riitä saavillinenkaan.

Lupasi, että hänen pihaansa saa sen pakun tuoda odottelemaan hinausta.

Kuormaakin oli ja peräkärry täynnä matkalla Kuusamoon.

Onneksi oli kännykkä.

Serkkupoika lähti meitä ja peräkärryä noutamaan pikkuveljeni autolla. Ouluunhan ei sentään ollut kuin pari sataa km.

Matkalla saatiin järjestettyä vielä niin, että tyttökaverin siskonpoika lainaa autonsa kuormaa viemään Kuusamoon ja minä jäin serkkukokoukseen.

Pikkuveljellä oli ylimääräinen farmariauto, joka jouti lainaksi paluumatkalle.

Meni pari kuukautta ennenkuin paku päästiin hakemaan lavetilla. Se oli lavetin noutoineen 900 km reissu.

Tarkemmissa tutkimuksissa uuden jäähdyttäjän asennuksen jälkeen selvisi, että kansi oli halki. Niinpä oli hankittava uusi kansi moottoriin.

Sitten ei muita ongelmia ollutkaan kuin jokavuotinen pitkä ja kallis vikalista korjattavaksi katsastuksissa.

Vähitellen siihen kypsyi ja tämän vuotinen lista matkaisi "kamelin selän".

EI ENÄÄ..

Neuvoteltiin vaihto käytttyyn Carinaan ja molemmat oltiin tyytyväisiä.

Paku lähti riittävän kauas.

KAMERUNIIN.

Kun bitit katoavat

tai ohjelmat eivät enää ymmärrä vanhoja tiedostomuototoja, muutumme kadotetuiksi sukupolviksi.


Sehän tuskin lienee suurikaan vahinko tässä maailmankaikkeudessa.

Meillä on merkillinen hinku siirtää KAIKKI tieto ja kuvat ja muu facta bittimuotoon kuvitellen, että siellä bittien maailmassa ne tiedot säilyvät haalistumattomina myöhemmille sukupolville.


Kyllä ne säilyvätkin ehkä, mutta voipa olla ettei seuraavien sukupolvien kehittyneet ohjelmat osaakaan avata tärkeinä tallettamiamme kuvia ja tiedostoja.


Minulla ainakin on vanhoja tiedostoja lerppulevyjen CP/M aikakaudelta eikä mikään nykyisistä laitteistoistani osaa niitä avata. 


Eihän lerppuasemia ole enää olemassakaan eikä nuorimmat nörtit edes aavista mitä ne semmoiset lerput olivat.


 Lerput korvattiin sitten korpuilla, joihin mahtui moninkertainen määrä kuviakin katoamaan historian hämäriin.


Ei ole nykylaitteissa mokomaa korppuasemaakaan. 


Sitten tulivatkin jo CD:t ja sitten DVD:t. Niille on vielä nyt levyjä pyörittävät asemat, mutta ne levyt ovat kovin herkkiä naarmuttumaan ja pian nekin katoavat USB-muistien tieltä, kun niihin mahtuu taas moninkertainen bittimäärä katoamaan.


Eihän tuosta ole vielä vuosikymmeniä, kun kovalevyt olivat vielä vinchesteritä, joihin mahtui kovin rajallinen määrä (5-10 Mt) tietoa ja sehän tuntui silloin mielettömän suurelta määrältä. 


Hyllyssäni on monta romahtanutta kovalevyä, jotka ovat vieneet monenlaisia hengentuotteita bittijärjestelmien sekasotkuun tavoittamattomiin.


Entäpä ohjelmat. Monet aikoinaan täydellisiltä vaikuttaneet ohjelmat ovat siirtyneet hyljeksittyyn kiviaikakastiin. 


Muutaman vuoden takaisella Word-teksturilla tehdyt tekstit eivät enää avaudu nyky Wordilla.


Kuvatiedostojen formaatteja on syntynyt ja kadonnut kymmeniä. Kun niillä tehtyjä tiedostoja yrittää avata, syntyy varsinaista bittipuuroa, jossa ei ole mitään tolkkua.


Niinpä on turha kuvitella tallettavansa korvaamattomia tietoja seuraaville sukupolville minkään bittijärjestelmän kautta.


Kuvitteleeko joku, että tietojenkäsittely on nyt kehittynyt huippuunsa ja on tässä muodossa lapsenlastemme aikana???


MEILLÄ EI OLE AAVISTUSTAKAAN TIETOJÄRJESTELMISTÄ EDES 10 VUODEN KULUTTUA.

JÄRISYTTÄVÄ TIETOVUOTO YLESTÄ

on jatkunut jo pitkään virallisten tahojen puuttumatta tähän järkyttävään tilanteeseen.


Joka lauantai on kaksituntinen tietovuoto naamioituna onnitteluohjelmaksi, jossa houkutellaan kansalaisia paljastamaan läheistensä syntymäaikoja jopa nimien ja asuinpaikkojen keralla. 


Kuinka kauan annamme tämän väärinkäytöksen jatkua?

KERRANKIN HYVÄ LÄÄKE.

Ainakin se on ollut minulle sopiva. 


Sen myönsi diabeteslääkärikin. 


Olo on melkein kuin terveellä. 


Vyötärön ympärys on lyhentynyt yli 20 senttiä. Piti etsiä lyhyempi vyö kun pitkästä loppuivat reiät. 


Lääkäri punnitsi virallisen punnituksen ja totesi papereistaan, että paino on pudonnut toukokuusta 8 kiloa. 


Verensokerit ovat pysyneet tasaisina vaikka keskiarvo onkin pikkuisen noussut edellisestä kerrasta, mutta silloin oli mukana myös melkein hypoglygemia arvoja ja sitten seassa korkeampia kuin nyt koko jaksolla. 


Victozan kanssa ei ole pelkoa hypoglygemiasta ja se on tärkeintä. 


Vähemmän tärkeää on, että saan syödä melkein normaaleja ruokia. 

Tämä on jo juhlavaa.

KUN UNTA EI SAA

Lieneekö niin, että siirtyminen talviaikaan on sekoittanut sisäisen kellon. Nytkin heräsin kolmelta yöllä ja yritin saada unenpäästä kiinni puolitoista tuntia kunnes kyllästyin ja istuin kirjoittamaan tätä tylsää tekstiä. Jos edes se toimisi unilääkkeenä.

Monena aamuna näitä aamuyön valvomisia on ollut ja pahinta niissä on, että niihin valvomisiin liittyvät ikävät muistot elämän varrelta.

Vaikka kuinka poimiikin muistojen joukosta jonkun iloisemman ja myönteisemmän muiston se peittyy aina kirpeään pettymykseen, joka on aina taustalla ja jonka on huumorilla yrittänyt pehmittää.

Eivät ne kipeät asiat uppoa enää huumorin pehmoisten peittojen alle,

Ainahan olen rakennellut hilpeitä tarinoita surkeimmistakin tapahtumista, mutta en kai enää jaksa.

Lisäksi tässä joutuu myöntämään, ettei mikään enää toimi niinkuin muutamia vuosia sitten. Täytyy totutella kuulolaitteeseen, silmälaseihin, askeleen lyhenemiseen, tavaroiden tippumiseen käsistä ja kaikenalaisten työkalujen käytön hankaluuteen. Diabeteskään ei parane, vaikka uusi lääke vähentääkin oireita.

Vaikka onkin vielä suunnitelmia monista tekemisistä, niin jostakin syystä niiden aloittaminen ei luonnista.

Sukukuvaston aloittaminenkin tyssää milloin mihinkin. Jos ei muuhun niin tietokoneen oikkuihin.

Tässä on nyt puoli tuntia huvennut voivotteuun ja unen tulon toivotteluun.

Voivoivoivoivoivoi vai voiko?

En eilistä kaipaa

Voi olla, että jotakin eilistä kaukaisempaa kyllä, mutta eilinen oli tätä nykyaikaista ähräämistä tietokoneen ja netin oikkujen kanssa. 


Kerronpa, josko joku neuvoisi miten nuo ongelmat ratkeavat uhraamatta "kallista" aikaansa.


Se alkoi oikeastaan jo toissapäivänä. Tietokone ilmoitti kesken jonkin tärkeän puuhan, että Windows on tehnyt tärkeän päivityksen ja kone on käynnstettävä uudelleen. Oli siinä vaihtoehtonäppäimenä "myöhemmin". Näppäsin sitä ja jatkoin sen taulukkolaskelman loppuun. Oli jo sen verran myöhä, että talletin kaikki ja suljin KONEEN odottamaan aamua.


Aamuisin on vakiotoimena ollut vuosikausia merkitä verensokerit diabeteskaavakkeeseen ja samalla erinäisiä muita tietoja ja poiketa netissäkin ennen ruuhkaa.


KONE oli kuitenkin sitä mieltä, että odotteleppa kunnes päivitysvaihe 3/3 ehtii loppua.


Sitten piti käynnistää uudelleen. Tottelin "herra KONEEN" käskyä kiltisti ja jäin odottelemaan salaperäisen raksutuksen päättymistä.


Päättyihän se, mutta aamulla avattavien tiedostojen kohdalle oli tullut lisäys "automaattinen talletus".


Heti ensimmäisen eli sokeritaulukon kohdalla oli yllätys, että KONE oli tallettanut viikon vanhan tilanteen.


Onneksi kirjaan ne tiedot myös käsin omaseurantavihkooni ja sain poimittua ne sieltä, mutta kovin turhalta se puuha tuntui.


Samoin erinäiset muut tilastotiedot, jotka olivat vanhanaikaisella ruutupaperilla sain päiviteltyä, mutta...


Sitten tulikin iso MUTTA. 


Rahan käyttö viikon mittaiselta jaksolta oli kadonnut ja siinä sentään monia tärkeitä menoeriä, kun oli rakennustarvikkeita hankittu ja autokin vaihdettu  normaalien viikottaisten menojen lisäksi ja jokunen laskukin oli pitänyt kirjata maksettavien listaan.


No, ne laskuthan  löytyisivät nettipankista, vaan kun nettiyhteys oli pudonnut 0,06 Mb: hen, niin yhteys katkesi aina ennenkuin pankin sivu avautui. 


Onneksi on kauan sitten keksitty mappi, johon saa oikein järjestykseen kaikki maksutapahtumat paperiversioina paitsi tietenkin Netpostin kautta tulleet.


Siinä taas tuhrautui aikaa, kun mapista kirjasi uudelleen tietokoneen päiväkirjaan rahaliikenteen ja muut tapahtumat.


Varalta talletin jokaisen kirjauksen jälkeen tiedoston.


Lopulta kaikki oli oikein paitsi viikon aikana tehdyt tekstitiedostot sukukuvastoa varten. (Lopettaisinko sen tekemisen jo kokonaan?)


Minusta se taulukon tekstilisäys "automaattinen tallennus" oli liikaa ja väärä, joten poistin nimenmuutoksella lisäyksen.


Silloin KONE kehtasi kysyä aionko korvata samannimisen tiedoston. En halunnut, vaan muutin vielä pikkuisen sitä nimeä.


Yllätys oli, että kaikki kadonneet tiedostot olivat nyt alkuperäisillä nimillään tiedostoluettelossa. 


Avasin niitä vuorotellen ja kukin oli eilisessä tilanteessaan. Nyt tarvitsikin vain siihen sokeritaulukkoon ja muihin aamutilastoihin merkitä aamun tiedot.


Talletin ja poistin roskakoriin kaikki tiedostot, joissa oli se lisämerkintä. 


Kokonaan toinen tarina on sitten nettiyhteyden ja kotiverkon korjaaminen, johon hupeni melkein koko loppupäivä.

Tapasinpa rehellisen kreikkalaisen

Taisipa olla vuosi 1987 ja huhtikuuta.


Olimme kahdenperheen lomamatkalla Kreetan saarella.


Istuttiin iltaa tavernassa perin myöhään ja lähdimme sieltä taksilla hotelliin.


Aamusella tuli tavernan omistaja henkilökohtaisesti tuomaan kaverini kameran, joka oli tavernaan unohtunut.


Kyllä siitä muistaakseni kiiteltiin. 


Jäljeenpäin ihmeteltiin kyllä mistä tavernan omistaja tiesi keneltä se kamera oli sinne jäänyt ja missä hotellissa vieras asui.


Oli tosi rehellinen kreetalainen.

Minkä mitäkin

Köppimäestä katsellen eivät nuo autokatsastuspaikat ole aivan lähellä. Lähimpään on 55 km vaikka Köppimäki onkin n.s. ruuhka-Suomea. Niin se täytyy edes yrittää saada auto läpimenevään kuntoon ennen katsastusta. Satasella tarkistuksia ja remppaa ja sitten se 110 km katsastusreissu.


Pieleen meni.


Aluksi tuntui aivan hyvältä, kun iskarit kehuttiin ja jarrut ottivat riittävällä tarkkuudella ja päästöt olivat alle 1,5 vaikka olis saanut olla 2,5. Valot kunnossa ja töötti toimi. Alkoi jo tuntua, että hyvähän tämä on.


Mutta ei..


löytyi korjattavaksi muutama ruostepaikka ja puuttuvat pohjaanlyötikumit keulasta. Nämä olivat vain korjauskehoitus asioita, mutta sitten osuivat katsastusmiehen sormet kardaaniakseliin ja siittä löytyi aivan pikkuisen väljyyttä, joka olisi korjautunut rasvan lisäyksellä, jos olisi ollut nipat niinkuin ennenvanhaan. 


Uusittava ja NÄYTTÄMÄÄN KUUKAUDEN KULUTTUA...


Masentuneena poikkesin naapurimyymälään ja ostin tietokoneeseen AIR-linkin, kun ne sähkötöpselien kautta toimivat eivät enää toimineet viimeisen sähkökatkoksen jälkeen.


Masentuneen ajoin Köppimäkeen.


Kaipa HiAce-vahuksesta on nyt tehtävä uhkauksen mukaan pihatraktori. Sen ajomäärään nähdet kulut ovat kohtuuttomat: Omistusvero ja polttoainerangaistus ja vakuutukset ja rempat ovat tässä kuussa tehneet jo yli 600€. NUo nivelien uusimiset ja muut korjaukset kaappaavat jonkun satasen.


En ala sen kanssa millekään. 


Mutta tuo Air-station pelasti mielialan. Nyt voi purkaa kiukkuaan Vaarinmaailmaan muitten riemuksi.


Menköön HiAce vaikka Saharaan tai jääköön liikenteestä poistettuna huolehtimaan pihatöistä. 

Lisää velkaa ?

Minulla ei koskaan ole ollut tuota taloustaitoa, mutta en minä kyllä ymmärräkään miten vaikkapa Kreikkaa autetaan pääsemään veloistaan antamalla lisää velkaa.