KUN UNTA EI SAA

Lieneekö niin, että siirtyminen talviaikaan on sekoittanut sisäisen kellon. Nytkin heräsin kolmelta yöllä ja yritin saada unenpäästä kiinni puolitoista tuntia kunnes kyllästyin ja istuin kirjoittamaan tätä tylsää tekstiä. Jos edes se toimisi unilääkkeenä.

Monena aamuna näitä aamuyön valvomisia on ollut ja pahinta niissä on, että niihin valvomisiin liittyvät ikävät muistot elämän varrelta.

Vaikka kuinka poimiikin muistojen joukosta jonkun iloisemman ja myönteisemmän muiston se peittyy aina kirpeään pettymykseen, joka on aina taustalla ja jonka on huumorilla yrittänyt pehmittää.

Eivät ne kipeät asiat uppoa enää huumorin pehmoisten peittojen alle,

Ainahan olen rakennellut hilpeitä tarinoita surkeimmistakin tapahtumista, mutta en kai enää jaksa.

Lisäksi tässä joutuu myöntämään, ettei mikään enää toimi niinkuin muutamia vuosia sitten. Täytyy totutella kuulolaitteeseen, silmälaseihin, askeleen lyhenemiseen, tavaroiden tippumiseen käsistä ja kaikenalaisten työkalujen käytön hankaluuteen. Diabeteskään ei parane, vaikka uusi lääke vähentääkin oireita.

Vaikka onkin vielä suunnitelmia monista tekemisistä, niin jostakin syystä niiden aloittaminen ei luonnista.

Sukukuvaston aloittaminenkin tyssää milloin mihinkin. Jos ei muuhun niin tietokoneen oikkuihin.

Tässä on nyt puoli tuntia huvennut voivotteuun ja unen tulon toivotteluun.

Voivoivoivoivoivoi vai voiko?