Tuhottoman pitkä talvi.

Vaikka ei sentään kylmin tuhanteen vuoteen, niinkuin ennusteltiin ja onhan niitä ollut pitkiä ennenkin. Nythän se alkoi marraskuussa, mutta niin alkoi 2003 myös.

Lehti ja lumi puissa

Tosin lunta tuli jo lokakuussa, mutta se ei vielä ollut pysyvää. Pysyvä tuli vasta marraskuussa niinkuin nytkin, mutta silloin sentään kevät sulatti lumet maaliskuussa. Huomenna alkaa huhtikuu ja luvassa lisää lunta.

Pörröhäntä popsi lintujen evästä aamuauringossa.

Sitkeästi tässä on pidettävä mielessä hokema uudesta lumesta, joka on vanhan surma. 

Tässä jo huolestuu, että riittääkö sitä mitään sadetta kesäksi.

Olishan se vaihtelua viime kesän helteille, oivoivoivoi.

ON SE SITTEN MERKILLISTÄ.

Vaikka minä kuinka innokkaasti yritän lähettää kauas etelään tuota liikaa lunta, niin taas sitä tuli viisi senttiä lisää.

 Pitäsköhän tähän operaatioon käyttää jotain muuta menetelmää kuin nettiä?

Kaunistahan tuo lumi on, mutta töitä se teettää ennenkuin katoaa.

Aurinkoa

Pitäisi taas jotakin murehtia, vaan kun tuo aurinko paistaa niin hankia sulatellen, niin mitä sitä sitten?

Onni

Tarvitaanko onneen kokonainen järvi, kun jokaisesta lätäköstä pilkistää taivas?

Kovin monet onnen tavoittelijat etsivät jotain suurta ja mahtavaa onnea. Lottovoittoa, Arpaonnea, Suurta Rakkautta suurilla kirjaimilla.

Varsinainen onni kertyy pienenpienistä asioista. Ne ovat niin pieniä, ettei niitä edes helposti huomaa.

Suurten asioiden perässä lompsiessa polkeutuvat niin helposti lemmikin pienoiset kukat ronttosten alle.

Kiire etsiä vie  monien pikkuisten hetkien ohitse ja arka jäniksenpoikanen tienvarressa jää huomaamatta.

Kotkien kyttääminen peittää näkyvistä varpusenpoikasen hennot lentoharjoitukset.

Jokainen arki on mahdollinen rakkauteen, kun sen vain antaa tulla rikkinäisen katon valoleikkinä sortuneen uunin kupeeseen.

Kauan sitten hukkasin suorakulman, viivottimen ja vesivaa-an. Siitä olen onnellinen.

Avain ovenpielessä kertoo luottamuksesta. Olet tervetullut, kun olen kotona.

Voiko muualla kuin tässä maassa olla tienviitta, jossa lukee ”Piilopirtti”?

Luultavasti suuri lottovoitto olisi niin suuri onnettomuus, etten uskalla lotata. Miten ihmeessä osaisin jakaa sen tasapuolisesti niin, etten ketään loukkaisi?

Kun on tarpeeksi matkustellut, tietää ainakin sen, että jokaisessa matkassa parasta on kotiinpaluu.

Tie tuo tietoa ja vie ihmiset. Maa jää autioksi. Joka palaa ja jää, löytää onnensa.

Maailma on täynnä lahoneita haaveita ja ruostuneita unelmia.

Jokaisessa meressä on kauneinta rannat.

Rankka retki vanhuksilla.

Pahasti iskivät paineet pahaan aikaan,

Oli kerrassaan pakko noutaa rakennustarvikkeita likimain 50 km päästä.
Mikäpä sellainen pakko sitten oli, kun lumi tuiskusi vaakasuoraan? Olipa  vain tämä remppa siinä vaiheessa, että tarvittiin panelia, karmilankkuja ja vaneria eikä niitä saanut aivan läheltä, kun kerran korvessa asutaan.

Lumipitsiä ikkunassa.

Pakottavin kiireen syy oli yksi meistä vanhuksista, joka toimitetaan vanhuuden lepoon tämän kuun viimeisenä päivänä ja toiseksi viimeisenä päivänä on toinen vanhus käytettävä erikoislääkärillä 115 km:n päässä ja vanhusten retkien väliin on lepopäivä varattava toipumiseen.

Puoli päivää hupeni valmisteluihin ja sitten uskaltauduimme matkaan. Tosin vanhuudenleponn määrätty vanhus oikutteli liikkeelle lähtöä luistattamalla vetopyöriään jo tallin ovella, mutta uskaltauduin kytkemään nelivedon päälle, vaikka etuvedon nivel onkin viallinen. Lääkäriin ylihuomenna toimitetava vanhus nostettiin keskimmäiselle istuimelle ja itse änkeydyin ratin taakse. Nuorin vanhuksista asettui pelkääjän paikalle.

Päästyämme "isolle tielle" pysähdyimme hetkeksi linja-autopysäkille ja onnistuin jotenkin avaamaan napalukot ja liikkeel lähdön jälkeen poistin nelivedon päältä säästäkseni sitä viallista niveltä. Sulaltahan vaikutti se "iso tie" ja niin rohkenimme soluttautua liikennevirtaan. 

Vastaantulevat ja ohikiitävät rekat roiskuttivat sohjoa tuulilasiin säikytellen vanhuksia.

Sitten tuli ensimmäinen peltoaukea, josta tuuli puhalsi väellä ja voimalla lunta suoraan sivulta tehden tien liukkaaksi. Ihmeen paljon niitä aukeita ehti olla ennenkuin pääsimme kääntymään puutavaraliikkeen tuuliselle pihalle.

Kaikki työntekijät olivat tietenkin tuulensuojassa rakennusten sisällä, mutta noudettuani toimistosta paikallisen johtajan, saimme houkuteltua vanhimman työntekijän uhrautumaan ulkotöihin. 

Panelit löytyivät ja otin tavaratilasta mukaan haalimani tikaat, joille kiipesin asettelemaan paneleita taakkatelineelle. Likimain puolet tarvittavasta määrästä olin jo kiipeillyt sinne laittamaan, kun se työntekijä tuli ilmottamaan, että ne olisikin parasta kerätä pukkien päälle ja sitoa nipuksi. Hän itse nostaisi ne trukilla sitten sinne taakkatelineelle.

Purin siinä tuiskussa tekemäni kuorman ja sillä aikaa nuorin vanhuksista kantoi katoksesta ulos painavia karmilankkuja. 

Tietysti joku nuoremmista työntekijöistä olisi ollut näppärämpi panelinippua trukilla käsittelemään, mutta kyllä se yhteistyöllä saatiin telineelle ja hihnojen väliin. 

Sain lankkupinosta käsiini käsisahan ja nuorimman vanhuksen mittausten mukaan sahasin niitä karmilankkuja lyhyemmiksi, että ne mahtuisivat pakuvanhuksen tavaratilaan. Kahta lukuunottamatta kaikki mahtuivatkin ja sitten ne kaksi piti vielä kiivetä asettamaan taakkatelineelle.

Piti osittain irroittaa panelinippua sitovat hihnat, että sai lankut myös sidottua tukevasti. 

Vielä neljä vanerilevyä tavaratilaan ja sitten maksamaan. Levyjen kanssa oli kyllä ongelmia, kun se vinkeä tuuli pääsi käyttämään niitä purjeina eikä siinä oikein kengätkään pitäneet liukkaalla, jäisellä pihalla.

Lopulta kuorma oli valmis ja takaluukku kiinni. Nuorin vanhus kiipesi ohjaamoon rauhoittelemaan lääkäriin toimitettavaa vanhusta ja kertomaan, että kohta lähdetään kotiin.

Kävin toimistossa maksamassa laskun ja kiersimme pihan ympäri päästäksemme tielle. Päästiinhän siitä, mutta ensimmäisessä risteyksessä käännyin väärään suuntaan niinkuin aina ennenkin ja kävimme kiertämässä liikenneympyrän kertaalleen, että pääsimme takaisin oikealle reitille.

Paluumatkalla hirvitti se sivutuuli, kun puutavaraliikkeesä oli kerrottu eilen kahden linja-auton kaatuneen sivutuulessa ja meilläkin kattokuorma nosti painopisteen turhan korkealle. Oli pakko ajella hiljalleen muun liikenteen kiusana ja erityisen varovasti niitten peltoaukeitten kohdalla, joissa se sivutuuli oli ankarin ja tie liukas.

Pienemmille teille siirryttyä liikenteen paine hellitti, mutta minua hirvitti joka kerta, kun tien kuopat saivat kattokuorman pomppimaan. Pelkäsin yli 20 vuotta vanhojen hihnojen katkeavan, mutta sitä en uskaltanut kertoa nuorimmalle vanhuksella

Kotipolkua on kuitenkin vain kaksi kilomeriä ja 310 metriä ja vaikka se olikin lumesta kovin tukkoinen ehdimme jo onnitella itseämme ongelmista selviämisestä, kun jäljellä olivat vain viimeiset ylämäet mutkineen. Siinä tuli kumminkin heti ensimmäisessä mutkassa vastaan Tomppa aura-autoineen koko tien leveydeltä. Onneksi kohdalla oli naapurin navettapolku, jonne pääsi livahtamaan ja pysähtymään. 

Tomppa pääsi sujuvasti ohitse auroineen, mutta paku ei suostunut lähtemään ylämäkeen pelkällä takavedolla. luisteli vain pahemmin sivuttain. 

Pakko oli vielä tunkeutua tuiskuun vääntämään etupyörien napalukot kiinni ja sitten juonitella sähköinen neliveto toimintaan. 

Sehän auttoi ja muutamassa minuutissa olimme oman autotallin ovella ja nuorin vanhus meni pitelemään oveja auki, että sain ajettua sisään arvokkaan kuormamme. Sitä ennen piti kuitenkin lääkäriin vietävä vanhus nostaa hankeen odottamaan.

Ei siinä sen kummempaa. 

Isoisän isoisä kuoli Nälkään

                

Kaukana takana ovat jo vuodet, joina tässä maassa oli varsinaisia nälkävuosia ja joukkokuolemaa nälkään ja sen mukanaan tuomiin tauteihin. Nälkään kuolemista pidettiin silloinkin niin suurena häpeänä, että se verhottiin muilla kuolinsyillä virallisissakin papereissa, vaikka tilastoihin oikea kuolinsyy vaikuttikin nimettömästi. Vaikka oli vuosia, joina 10 – 30% väestöstä kuoli tilastoissa nälkään, niin hyvin harva kuoli nälkään henkilökohtaisesti. On pitänyt tehdä päätelmiin perustuvaa salapoliisityötä nälkäkuolemien kohdistamiseksi.

                 Suvussa on muutamia tapauksia, joissa ajankohta ja muut tilanteeseen liittyvät seikat viittaavat ravinnon puuttumiseen. Paljon jää silti oletusten varaan, sillä kaikkia katovuosia ei näy tilastoissa, koska kato on voinut olla hyvinkin paikallinen. Silloin se ei ole valtakunnallisesti kiinnostanut, muuten kuin verotulon loppumisena siitä tilasta.

                 Kyllä silti nälkä on monille nytkin vielä eläville tuttu, sillä sota-aikana riitti puutetta yllinkyllin vaikka lähes kaikki muu olikin tiukalla. Puute pyrittiin jakamaan tasaisemmin käyttämällä säännöstelyä ja korttiannoksia. Kaikkea säännösteltiin, mutta tietenkin nälkään vaikutti eniten elintarvikkeitten säännöstely.

                 Kuukausittain perhe sai päälukunsa mukaan Elintarvikekortit, joissa oli tietty määrä kuponkeja ja lehdissä ilmoitettiin montako ja minkälaista kuponkia mihinkin hankintaan tarvittiin. Kauppojen piti leikata kupongit irti korteista ja tilittää ne Kansanhuoltoon ja sai niitä vastaan tarvikkeitten hankintaoikeutta. Siinä olikin aikamoinen työmäärä monessa vaiheessa kuponkien laskemisessa.

                 Eihän se säännöstely loppunut kuin leikaten siihen, että sota loppui. Valtion talous edellytti säännöstelyn jatkamista vielä pitkään seuraavalle vuosikymmenelle.

                 Bensiini oli yksi paljon vaikuttava säännöstelyn kohde, koska myös elintarvikkeiden kuljettamiseen muualle rautatieasemilta vaati polttoainetta. Kun bensaa ei saanut, ajettiin häkäkaasulla, jota tuotettiin hiiliä tai puupilkkeitä ”pöntössä” polttamalla. Eihän siitä tehoa irronnut yhtä paljon kuin bensiinistä, mutta saatiinpa voi ja maito ja leipäkin kuljetettua kauppoihin. Samalla tuli kuin huomaamatta säännösteltyä liikenteen nopeuskin. Varsinaisia nopeusrajoituksia tarvittiin vain kaupunkeihin ja kauppaloihin.

                 Nälkä oli niin tuttu ja normaali olotila, ettei siihen juuri kiinnitetty huomiota. Olihan yleensä kaupunkilaisillakin peruna- ja vihannespalstansa, joista saatiin luvallisesti säännöstelyn ohitse lisäravintoa. Kellarit olivat elintarvikevarastoja eivätkä romunkeräyspaikkoja. Jääkaappeja ei ollut, mutta kellarin lämpötila oli yleensä aika vakio ympäri vuoden. Suola ja sokeri auttoivat säilömisessä silloin, kun niitä sai. Talveksi löytyi joku tarpeeksi kylmä tila puolukkanelikolle, josta lohkottiin jäistä survosta vitamiinilähteeksi.

                 Ei ihme, että sen ajan läpi eläneille on syntynyt kunnioitus ruokaa kohtaan. Lautanen syötiin tyhjäksi ja syödään edelleenkin, vaikka sille nyt kertyykin liian paljon ruokaa. Kummako, jos vyö ei enää tahdo yltää?

Viestejä Amerikan sukulaisilta jokunen vuosi sitten

Kallion sisarukset paitsi Sulo Ameerikoissa.

” Hei hei,

Lahetan tassa sukututkimukseen tietot veli Sulon ja systeri Sylvian puolista ja omasta myos. Siina on vahan Englanti kielisia sanoja, mutta uskon, etta sina helposti ymmaarrat ne. En viela saanut systeri Siirin perhesta tietoa. lahetan kun tulevat,

hei hei Vieno”

”Hei hei

Kylla Suomen kieli on vaikea kun pitaa sanakirjaa jonkunverran kayttaa, mutta en halua unohtaa Suomen kielta. Puhun kait vanhanaikaista Suomea, kun vanhukset tulivat tanne 1908.

Kun pyysin aitisi sukutietoja luulin etta siina on hanen systerit ja veljet ja heidan perheensa myos. Se oli minun tyhmyys. Olisi pitanut kysya Elias Kujalan sukutiedot. Tama on ISO ASIA kun muistelee, etta hanella oli 8 lasta. Sophia, Lempi ja Tyyne ja tytar, joka kulki juna-asemalla tyos. Myos oli Juha Elias, Veikko, Albo, yksi poika joka kuoli sairaus ja yksi, jonka Ryssan sotilaat murhasivat kun han oli heidan sota vanki. Sitten riippuu viela heidan lapsia. Luulen ettei Lempilla, Tyynella ja silla kolmannella systerilla ollut lapsia eika silla nuorella sotilaalla. Nyt tiedan Raunin lapset ja aitisi lapset. Voi voi voi, kun on iso asia, Mutta jos se on mahdollinen, yksi copio olisi kylliksi. Teen ruokakaupan koneella toisille sitten. Se ei tulisi kallis.

Hei  hei Vieno

Ään pilkut niiltä puuttuu ja niiden mukana kaikki.

RATKAISU

On keksitty sähköinen lämpöpallo, joka sopii normaaliin lampunkantaan. Sen valmistusta ja markkinointia ei ole kielletty, vaikka se sivutuotteena tuottaa hiukan valoa. Se tuottaa sen valon erittäin taloudellisesti. Valon tuottamiseen kuluu vain pari prosenttia sen energiasta. 

Pallojen tuotantoon ovat valmiina lähes kaikki entiset hehkulampputehtaat.

Pikkutikka syksyllä

Vakituinen vieras Köppimäen omenapuissa on pikkutikka, mutta nytpä poikkesikin harmaapäätikka, enkä tajunnut ottaa kuvaa, kun etsin sitä vain kiireesti lintukirjasta. 

Pikkutikka

Oli se niin outo, vaatimattoman harmaa otus. 


Tulisipa vain uudelleen niin kuvan toki ottaisin. 


En ollut ennen nähnyt ja siksi en tunnistanut. 

Harmaapäätikka

Jos joskus onnistun kuvaamaan, niin liitän jälkeenpäin tähän.


ONNISTUI!!! ONNISTUI, ONNISTUI!!!

KELEJÄ

Vaikka tässä on ollut monenlaista ilmaa sekaisin, niin jonkun kerran ovat jo joutsenten trumpetit soineet. 


Oli nähty seitsemän joutsenen parvi suuntaamassa pohjoiseen. 


Eilen kuului soitto, vaan ei näkynyt. Kaukaa ne äänet kantavat. 


Tänään joutsenpari lensi sinitaivaalla allaan niin hohtavat hanget, että joutsenet näkyivät taivasta vasten valkoisina.

Tuuli viuhuu ja tänään on ehtinyt kirkkaan taivaan lisäksi sataa lunta ja rakeita. Vielä kun vesikin ehtii olomuodoksi, niin on siinä yhdelle päivälle aivan tarpeeksi.

Me KAMALAT saastuttajat.

                

Voi meitä saastaisia suomalaisia, voivoivoi ja vielä kerran voi. Tuon tuostakin täytyy EU:n heristellä varoittavaa sormeaan milloin mistäkin ilman ja vesien pilaamisesta. 

Vesistöt sotketaan tervatuilla veneillä ja suksien pohjista jää lumeen mielettömät määrät tervaa ja muita voiteita, jotka lumen sulaessa imeytyvät maastoon ja sulaveden mukana kulkeutuvat vesistöihin.

                 Nyttemmin on EU:n silmä osunut suomalaisten saunomisintoiluun.

Mikäpä voisi olla kamalammin saastuttavaa?

Kuinka tuota ei ole tullut suomalainen ajatelleeksi?

Jo puulämmitys lähettää monta kertaa viikossa hirmuiset määrät syöpähiukkasia. Senhän tuntee jo saunan savun tuoksusta, jota vain suomalainen pitää hurmaavana. Sitten vielä revitään kauniista koivupuista kasa lehviä pelkästään itsensä pieksemistä varten. Kauhistuksen kauhistus. Löylyjen jälkeen pestään koko viikon liat ja hiet iholta ja huuhdotaan nekin vesistöön.

Kyllä kaikki on kiellettävä. Miten maailma on voinut kestää tätä suomalaisten hirvittävää käytöstä satoja vuosia? Ihmekö, että koko maailma on hukkumaisillaan saasteisiin ja kuolemassa syöpään?

Sitten täällä vielä vaanitaan viattomia villieläimiä. Susien ja karhujen metsästykseen vaaditaan yhä lupia, vaikka molemmat eläinlajit ovat jo uhanalaisia. Aivan eri asia on, että Saksassa vaaditaan ammuttavaksi ainoa villi karhu, joka siellä on tavattu pariin vuosisataan. Eihän sivistyskansan sekaan kamala peto sovellu. Piti kutsua suomalaisia karhunkaatajia karhukoirineen metsästämään karhua. 

Karhu kauhistui ja pakeni Itävaltaan.

On tuossa vielä tullut kierreltyä yhtä kauhistuttavaa pahetta. Suomessa suositaan PUULÄMMITYSTÄ. 

Sehän on jo melkein tuhonnut Suomen metsät ja uunit ja takat syytävät ilmaan syöpähiukkasia joka talvi ja joskus jopa kesäisinkin. Syynä on se, että tulisijoista puuttuu EU-tarkastuksen hyväksymismerkintä. Eiväthän sivistymättömät korven kasvatit voi ymmärtää oikeaa lämmitysmateriaalien käyttöä.

Eiväthän...

Tuiskahti

Johan tässä jokunen päivä oli niin keväisiä, että jo luuli kevään olevan tuossa tuokiossa, mutta sitten satelikin kaksi kertaa kymmenen sentin lumikerroksen ja se toinen kerros tuli vinkeän pohjoistuulen mukana.

Tuuli puhalteli yli peltoaukeitten ja tukki tiet ja pihapolut. Tienvarsien penkat olivat jo melkein sulaneet, mutta nyt ne ovat melkein metriset.

On tässä taas kestämistä.

TULEVAISUUDEN MENNEISYYS

Tuskin koskaan on menneisyyttä tutkittu niin perusteellisesti kuin nykyisin ja sen tutkimuksen seurauksena menneisyys muuttuu melkein päivittäin.

Tietenkin höpisen taas omiani. Eihän menneisyys muutu, vaan ainoastaan tieto menneisyydestä muuttuu.

Ihminen on viisaudessaan keksinyt keinoja tunkeutua yhä tarkempiin yksityiskohtiin menneisyydessä ja usein on käynyt niin, että uusi tieto kumoaa vanhan ja joskus jopa tekee sen naurettavaksi. Jos nykyinen tieto saadaan säilytettyä tuleville polville tulkittavissa olevassa muodossa, niin saattaapa olla että nykykäsityksille menneisyydestä naureskellaan yhtä makeasti tai ainakin vinosti hymyillään. 

Ehkä onkin parempi, ettei sadan vuoden päästä mikään nykyinen talletettu tieto ole enää avattavissa irvisteltäväksi. Kun katsellaan vaikkapa sadan vuoden takaisia keksintöjä, niin hilpeyttähän niistä suurin osa herättää koomisuudessaan ja alkeellisuudessaan. Silloin helposti kuitenkin kuvitellaan, että nykyiset tietokoneet, kännykät, littunäytöt ja pelikonsolit lyövät tulevaisuudessakin tutkijat ällikällä. Kylmä totuus on kumminkin, että sadan vuoden kuluttua ne kaikki vaikuttavat yhtä alkeellisilta kuin sadan vuoden takainen Telefooni.

Onneksi emme ole kuuntelemassa niitä naureskeluja ja taas seuraavan sadan vuoden kuluttua meille nauravat tulevaisuuden ihmiset ovat vuorostaan naurunalaisia, jollei ihmiskunta ole onnistunut tuhoamaan itseään kokonaan. Saattaahan olla, että monia nykykeksintöjä enemmän kirotaan kuin kehutaan. 

LAMPPU

Montako suomalaista tarvitaan vaihtamaan eestiläinen lamppu kiinalaiseen roikkaan?

En tiedä montako, mutta aikaa siihen menee. 

Nykylamputhan eivät sammahda sivistyneesti, niinkuin ennen, vaan ne poksahtavat irti kannastaan ja niitähän tämmöisessä maaseutupaikassa poksahtelee päivittäin. Meillä on vielä ollut kellarin valaisimena roikka. Nehän oli ennen liki ikuisia. Vieläkin on joitakin kymmeniä vuosia vanhoja käytössä. Kellarissa oli kuitenkin nykyroikka.

Niisähän on nykyisin se suojus muovia. ja akryylikupu tiivistettynä lampun kosteussuojaksi. Hienoja vehkeitä ja halpoja. Oli siitä poksahtanut lampunkupu irti kannastaan. Kai se on tarkkaan laskettu, että kauanko kestää ja siinä on sopiva heikennyspaikka. Eestissähän on isot lampputehtaat ja ne tekevät monilla merkeillä niitäkin.

Se muovikuorihan ei aukea hakasistaan ehyenä. Kiinni se tietenkin menee uutena. Sitten kun ne hakaset on katkeilleet, niin putoaa se akryylikupu ja lampunkupu. Akryylin ehtii saada kiinni, mutta lasinsirpaleet joutuu sitten keräämään betonilattialta. Sitä kantaa ei auta mennä sormin irrottelemaan. 

Ensin täytyy ottaa töpseli irti, ettei saa tärskyä. Sitten täytyy noutaa pihdit ja alkaa niillä jykertää sitä kantaa irti. 

Ei tule mitään. 

Pihdeilläkään ei saa otetta siitä kannasta tai kannan jäännöksistä, kun se suojakupu on niin kapea.. Täytyy hakea ruuvimeisseli ja ruuvata pohja irti. Toinen ruuvi on kuitenkin niin ruosteinen, että se katkeaa ja taas täytyy turvautua väkivaltaan, että saa systeemin auki.

Lopulta härveli suostuu avautumaan ja kanta liitoksineen on ihailtavana. Roikathan on tarkoitettu ulkokäyttöön, joten ENNEN NIISSÄ OLI SUOJAMAADOITUS. Eipä ole enää, vaikka johdon toisessa päässä onkin shukotöpselin näköinen töpseli.

Nyt kuitenkin pitkillä. käyrillä kärjillä varustetuilla pihdeillä saa otteen kanna keskelle jääneestä navanpätkästä ja varovasti nitkuttelemalla loput lampunkannasta irtoaa ja paljastuu muoviset kierteet, joissa on pieni metalliliuska antamassa sivukosketuksen ja ruosteinen pellinpala pohjalla antamassa napakosketuksen. Mahtavasti on vielä Eu-hyväksyntäkin monien sekalaisten merkkien joukossa.

Pitää hakea ruosteenliuotusöljyä, että saa sen katkenneen ruuvin irti ja sitten alkaa se ruuvien tiputteluvaihe, kun täytyy yrittää osua sinne suojuksen sisään ruuvit oikeisiin kohtiin. 

Muutaman yrityksen jälkeen toteaa, että täytyy hakea toisenlainen ruuvimeisseli, johon saa magneettipitimen lattakärjelle. Eihän se meinaa siinä lattakärjessä silti ruuvi pysyä, mutta kun kärsivällisesti kutsuu Perkeleitä avukseen, niin onnistuu se lopulta. Lampun saa paikalleen ja sen akryylisuojuksen ja sitten voi jo testata. TOIMII ! Voi sitä riemua...

Vielä se muovikoppa kiinni, mutta kun on ne hakaset murtuneet niin aika vinoonhan se asettuu, vaan hitot, ja väliäkö hällä... Lamppu roikkumaan koukkuunsa kellarin kattoon ja töpseli paikalleen. Juuri, kun saa sen töpselin paikalleen, kuuluu takaa kopsahdus ja se hetkellinen valoilmiö katoaa. On se muovisuojus pettänyt ja lamppu tippunut ja nykylamputhan eivät kestä pientäkään kolahdusta.

Pitäisi alkaa alusta koko operaatio, mutta jääköön huomiseen.

Tämmöstä tällä kertaa... Aurinko laskee länteen ja idästä saapuu uusia roikkia.

Palaan toiste SÄÄSTÄVÄISIIN ENERGIANSÄÄSTÖLAMPPUIHIN.

Onneksi ennätin

ennen tuon kattolumen rymähdystä noutaa suulista taakkatelineet, tikkaat ja tarvittavat laudat.

Nyt sinne täytyy kaivautua tuon jäisen lumikasan lävitse, jos aikoo käydä ennen sulamista.

Kuvan vasemmanpuoleisen kasan alta pilkottaa lumiauran vetoaisa.

AVARUUDEN HURRIKAANIT

Verrataanpas linnunrataa hurrikaaniin.

Vertaan nykyisiin kuviin oman linnunratamme kaltaisista tähtijoukoista kuvia maassa esiintyvistä tornadoista ja hurrikaaneista..

Mitä myrskyjä avaruus kätkeekään?

Näitten maisten myrskyjen tuulennopeudet ovat vain aavistus avaruuden myrskyjen nopeuksista.

Tämän pallon mukana päiväntasaajalla kiidetään kaiken aikaa yli puolentoista tuhannen kilometrin tuntinopeutta joka on vain murto-osa maapallon vauhdista auringon ympäri ja se taas on vain etanan vauhtia vauhtiimme siinä linnunradan kierrehaaran nopeudessa, jonka mukana syöksymme avaruudessa.

Millä nopeudella sitten koko linnunratamme vaeltaa omalla reitillään?

Silti tavoittamattomiin ikuisesti jää valon nopeus, joka ikuisuudessa onkin nolla.

Joskus jonkun avaruushurrikaanin myllerryksessä kieppui vähäinen hiukkanen, vähäinen niissä mittakaavoissa, mutta silti ihmisen käsityskyvyn mittakaavojen ulottumattomissa.

Jokin törmäys tuhansien joukossa sai sen pois edelliseltä radaltaan ja uudella radalla sen läheisyteen joutui toisia hiukkasia, jotka painovoiman kaareutumissa asettuivat yhä lähemmäs kunnes yhtyivät kasvamaan ja painamaan avaruuden näkymätöntä painovoimaverkkoa hiukan suuremmalla mutkalle ja niin kuoppaan vierähteli lisää toisia hiukkasia ja niin ne kieppuivat huimassa piiritanssissaan ajattomia aikoja.

Avaruudella ei ole huomista eikä eilistä, vaan ikuinen nykyhetki.

Aina valitellaan

Poika tuossa valitteli, että tuo GPRS on toivottoman hidas netin selaamiseen purjeveneestä.

Minä valittelin, että on se kamalaa, kun joutuu ajamaan kalliilla bensanhinnalla ruokaostokset joka ikinen päivä, kun ei opi hakemaan viikon kuormaa kerralla.

Sitten valiteltiin molemmat kiinalaisten kiirettä tehdä melkein kunnollisia tuotteita tosihalvalla. Viimeksi huomasin kiinalaisen valmistusmerkinnän kuormahihnassa. Sen piti kestää 1500 kg. Aika optimistista. Onneksi se ei ollut kuormaa sitomassa. Katkesi käsivoimin nykäisemällä. En minä sentään NIIN voimakas ole.. . enää 70 vuotiaana.

Eilenkö se oli, kun valiteltiin kamalaa hellettä ja kamalaa ukkosta ja kamalaa trombia?

Tänään sitten oli liian kylmä tuuli ja kahvi jäähtyi kupissa terassilla liian nopeasti.

On tämä kerrassaan kamalaa. Ja entäs polttoainehinnat? Tekopyhästi niitä valittelee jopa maailman suurimpien jalostamojen pääosakaskin. Ja meidän jalostajat samassa kuorossa.

Talouselämän edustajat valittelevat, että nyt menee niin hyvin, että vastaisuudessa on pakko mennä huonommin.

Jotkut valittelevat postilaatikoitten ryhmittelystä. Meilläkin on postilaatikot ryhmitetty. On kolme lootaa samassa telineessä tuossa 50 metrin päässä. Mitäpä sitä valittelemaan. Itse tein sen telineen ja naapuri toi ratapölkyn jalustaksi. Ei se kyllä postin kulkua jouduttanut. Aamulehti tulee 12-15 välillä paitsi viikonloppuisin. Pitäisköhän valittaa uutisten myöhästymisestä? Tavallaan valitinkin. Lopetin tilauksen.

Pitäisi kai valittaa siitäkin, ettei kännykälle ole kenttää kuin keskellä pihaa olevassa tuolissa. Ei siinä ole valittamista kuin vesisateella ja pakkasella ja nyt ei ole kumpaakaan.

Televisio ei ole näkynyt sen jälkeen, kun muututtiin hienoon digiaikaan. Uhkaavat tula tarkastamaan, josko jollakin vehkeellä vielä ohjelmat näkyisivät, kun sanoin TV- luvan irti.

'Valitellaan. Eihän tästä elämästä muuten mitään tule.

LÄHTÖKOHDISTA SEKOILLEN KOHTI LOPPUKOHTAUSTA.

                

                 Mitä se lienee se köyhyys? Ei siitä mitään tiedä ennenkuin on elämänsä elänyt. Ainakin melkein. Nyt sen tietää, että sota elettiin muita köyhempinä. Se hatara pikku-mökki jokirannan tuntumassa on kyllä romanttinen, mutta ei sen romantiikkaa tajun-nut, kun talvella hataran mökin nurkat olivat kuurassa. Kyllähän sitä lämmitettiin, kun puita jaksoi sahata ja pilkkoa ja sisälle kantaa. Mukavuuksiakin oli: kylmää vettä sai kraanasta ja lavuaari vei jätevedet jonnekin. Hellaankin saatiin sodan jälkeen levy renkaiden tilalle. Pihanperällä oli huussi tunkion yläpuolella. Talvella tynnyri täyttyi ja jäätyi, mutta sen sai hakattua matalammaksi. Pirtin lattian alla oli kellari perunoita ja hillopurkkeja varten. Siinä oli välitaso, jolla säilyivät maidot, kermat ja voi, jos niitä sattui olemaan. Oli siellä joskus palanen halpaa makkaraakin odottamassa ilta-ateriaa. Luukun päällä oli keinutuoli ja keinutuolissa istui mummu kertoillen tarinoita ja satuja ja runojakin joskus. Seinällä oli sähkömittari, jossa oli kaksi 6 amp sulaketta. Toisen suojus oli rikki ja sain siitä kerran melkoisen sähköiskun. Virtaa riitti hyvin kolmelle kattolampulle ja yhdelle jalkalampulle ja vielä radiollekin sitten, kun sellainen saatiin hankittua sodan jälkeen. Ikkunoitten ”tuplat” vietiin vintille kesäksi ja siitä tiesi kesän alkavan.

                 Mökin takana kukki keväisin omenapuu, jota sanottiin ”vanhaksipiiaksi”, kun ei se koskaan tehnyt yhtään omenaa. Muinaista aikaa muistuttamassa oli rannan puolella puutarha, jossa oli suuria tuomia ja syreeneitä. Tuomenmarjoja ei olisi saanut syödä, mutta ainahan sinne kiivettiin. Molemmin puolin ulko-ovea kukkivat valkoisina juhannusruusut. Ovessa oli lukko, jonka avain laitettiin ovenpieleen naulaan, kun ei ollut ketään kotona. Ei siellä varkaita tarvinnut pelätä, kun ei ollut mitään varastettavaa, mutta se oli merkkinä pistäytyville tutuille, ettei olla kotona.

                 Sisään tullessa vasemmalla oli kahveri, jossa  Irma oli nukkunut kehkotautisena ja siellä oli Seijaserkkukin keuhkotautiinsa kuollut. Me säilytimme siellä toisen vuodenajan vaatteita ja talvella siellä oli puolukkanelikko ja sokeritoppa. Oikealla oli verstashuone, josta portaat veivät vintille. Eteisen vintti oli kesäasuntoni kotona ollessa ja pirtin ullakko oli jokseenkin tyhjä. Oli siellä kumminkin Jukan (isoisän) jättämiä tavaroita, joista mielenkiintoisimpia olivat lasirainat, joissa oli värikkäitä autojen kuvia siltä ajalta, kun Jukalla oli Hupmobilen myyntisopimus ja autokoulukin.

                 Jukasta ei oikeastaan koskaan puhuttu. Olin jo aikuinen, kun tajusin, että se Jukka oli  isoisä, joka oli jättänyt perheensä ja lähtenyt onnelliseen itänaapuriin onneaan etsimään. Vasta viime vuosikymmeninä on selvinnyt millaista ”onnea” hän sieltä löysi. Ammuttiin vakoojana vähän ennen syntymääni Stalinin 50 vuotispäivän kunniaksi, niinkuin 4999 muutakin suomalaista. Jukan lähdön jälkeen oli perhe joutunut tähän kaupungin ulkopuolella olevaan mökkiin muuttamaan.

                 Sota-aika oli pommitusten odottamista ja saksalaisten kasarmin touhujen katselemista. Venäläisiä sotavankeja oli syksyllä perunapelloilla ”potunnostossa”, kun miesväki oli rintamalla. Mökin ja rannan välissä oli perunamaa, mutta se ei meille kuulunut, vaan vuokraisännälle. Meillä oli pikkuinen palsta Hintassa ja sieltä saatiin talven perunat kuokittua kellariin ja jonkin verran nauriita ja porkkanoita. Muuta sille palstalle ei mahtunut.

                 Tämäkin aikoinaan aloitettu tarina voi ehkä joskus jatkuakin tai sitten ei.

Muuan päivä

               

  Tässähän piti jo kevään koittaa. On vain tuumattava, että uusi lumi on vanhan surma. Köppimäessä satoi kuitenkin lunta lähes koko Minna Canthin liputuspäivän. Tuo suulin katto, joka jo oli melkein paljas, peittyi kymmensenttisen lumikerroksen alle. Vasta illan lähetessä alkoi harmaus kadota maisemasta.

                 Muutenkin olen muistelmista sitä mieltä, että voihan sitä muistella tätäkin päivää…joskus.

                 On muuten aika kallellaan jo tuo lipputanko. Mahtaako kestää kesään?

Lähtökohdat

Jo viisi vuosikymmentä tuttavat ovat hätyyttäneet kirjoittamaan muistelmat. Nyt on jo niin paljon unohtunut, että yli seitsenkymppisenä voisi ajatella muistelevansa valikoiden ja pätkittäin. Ongelmista suurin on tietenkin päätös mistä aloittaa, kun sukututkimus on tuonut esiin monenlaisia lähtökohtia, jotka jollakin tavalla saattaisivat selittää omituista suhtautumista maailmanmenoon.

Isoisät olivat molemmat jollakin tavalla seikkailevaisia, sillä isoisistä isänpuoleinen lähti viulu kainalossa vaeltamaan kotiseudultaan kohti pohjoista. Sanotaan, että paikalliset tyttölapset ahdistelivat vähän liikaa ja sukua tutkiskellessa olen tehnyt havainnon, että vanhimman pojan on ollut tapana lähteä kotioloista maailmalle leipäänsä tienaamaan ja muistakin syistä..

Äidinpuoleinen isoisä taas puolestaan tunnettiin enemmän uneksijana, joka yritteli yhtä ja toista ja lopulta karkasi Neuvosto-onnelaan jättäen vaimonsa ja kuusi lasta tulemaan toimeen miten parhaiten taisivat. Yrittihän isoisä palata takaisin havaittuaan sen onnelan harhaksi, mutta ammuttiin sitten vakoojana Stalinin 50v. juhlien kunniaksi suurensuureen joukkohautaan. Sinne onnelaan lähdön syitä pohdiskellessani olen pitänyt yhtenä vaikuttajana hänen veljensä kohtaloa. Veli oli erään työväenyhdistyksen nuoriso-osaston puheenjohtaja ja se riitti syyksi, että hänet pidätettiin kolmikymmenvuotispäiväänsä edeltävänä yönä ja hän katosi, kunnes tuli viesti, että hän oli kuollut kuulusteluissa Viipurissa.

Tuleva isoisäni joutui noutamaan ruumiin eikä sitä saanut haudata edes sukuhautaan, vaan Mäkelinin haudan yhteyteen. Siihenkin liittyi vielä semmoinen omituisuus, että kuukausia hautaamisen jälkeen Viipurin kaupunginlääkäriltä tuli ruumiinavauspöytäkirja, jossa kuolemansyyksi todettiin hukkuminen vesiämpäriin. Turha on laulaa Irvinin lailla, että ”ämpäriin ei huku”. Tämän isoisän oma isoisä tuupertui nälkävuoden lumituiskussa hankeen ja kuoli siihen. Perhe kuitenkin jaksoi jatkaa seuraavaan taloon, jossa nuorimmainen poika pääsi hyvään hoitoon ja selviytyi aikuisena isoisäni isäksi.

Ennen Suomen itsenäistymistä isänpuoleinen isoisä oli jo kihloissa Kannuksessa erään talontyttären kanssa, mutta Oulujokivarresta tuli viesti, että eräs piikalikka odottaa hänelle lasta ja niin kihlaus purkautui ja viulunsoitto loppui. Oli asetuttava mäkitupalaiseksi viljelemään pienenpientä maatilkkua ja tekemän töitä seudun taloissa.

Jonakin toisena päivänä muistan sitten muuta.

On tässä opettelemista

MATKA PITENI

Japanin maanjäristys siirsi koko maata liki 2,5 m kauemmas Suomesta. Jos nyt ajatellaan, että Finnair tekee sinne parikin kymmentä lentomatkaa viikossa ja tietenkin takaisinkin, niin siitähän kertyy 5 m jokaiselta matkalta ja siis 100 m viikossa.

Sehän tekee jo yli 5 km vuodessa. Mitä tämä vaikuttaa vaikeuksissa kieriskelevän Finnairin polttoainekuluissa, palkkamenoissa ja muissa kustannuksissa, joita en uskalla ryhtyä arvioimaan, on taas uusi taloudellinen katastrofi sen lisäksi, että suomalaisia kehoitetaan välttämään Japanin matkoja ainakin, jos ne ovat turhamaisia lomamatkoja ja sen tapaisia. Sehän taas vähentää Finnairin tuloja ja entäs sitten rahtiliikenne?

Kun Japani joutuu nyt keskittymään infrastruktuurinsa korjaamiseen, siellä ei ehditäkään tekemään entisiä määriä teollisuustuotteita meille innokkaille kuluttajille.

Joudummeko tyytymään entistä enemmän tuontiin Kiinasta?

Aurinkoinen kevätpäivä

Tein tässä joitakin päivityksiä ja siirryin suositeltuun editoriin. Mitähän sekin sitten vaikuttanee. Mulle on morkattu kuvien puutteesta, vaikka olen vanha valokuvaaja. Tuosta kait sekin korjaantuu, kun näppää tuota kuvaikonia. Kovin on katkeilevaista nettiyhteys korpimailta. Täytyy kai vielä yrittää julkaista, ennenkuin näkee tuliko se kuva sinne. Ensimmäinen kuva oli aivan liian suuri. PIENENSIN. Tuo mainos parannetusta esikatselusta peittää osan kuvasta ja tekstistä. Kaipa sen jotenkin saa pois. Aha, olihan siinä se kruksinurkka, josta häirikkö häipyi. Tämä kuva ei ole millään tavalla tärkeä. Se on webbikameran tänään näppäämä keväisestä lumimaisemasta. Tärkeintä oli opetella tyttökaverin avulla tätä kuvituspuuhaakin.

Katasrofit.

Voihan sitä täällä Köppimäen korpimailla tuumailla suuren maailman tapahtumia aivana hiljaa itsekseen.

Japanin nykyisen myllerryksen uutisten alle ovat peittyneet monet muut tapahtumat, jotka hallitsivat otsikoita vielä jokunen päivä sitten. Libyassa voivat tapella melkein kenenkään tietämättä aivan verissäpäin samoin kuin monissa muissa arbimaissa ja Afrikan pienoisissa valtioissa. Ei enää jahkailla Haitin maanjäristyksen tuhojen hidasta korjaamista. Uuden Seelannin ja Australian maanjäristysten ja pyörremyrskyjen uutisointi on jo jäänyt unohduksiin. Mitä kaikkia niitä muita olikaan?

Kun uutiset pyyhältävät ympäri tämän pikkuisen taivaankappaleen kirjoitusnopeudella kuvineen ja videopätkineen, ei mikään tapahtuma jaksa kovin kauan kiinnostaa. Puhuvat infoähkystä. Hyvin se tilannetta kuvaa.

Näitten vähäisempien uutisten on nyt monien asianosaisten mielestä jo liian vaikea päästä otsikoihin. Meilläkin on edessä uuden eduskunnan valitseminen ja ehdokkaat eivät pääse viisauksiaan kansalle kertomaan elleivät ota jonkinlaista kantaa viimeisimpään katastrofiin tai ennusta seuraavaa, vielä suurempaa. Siinä saa moni pää tuumailla, miten saman asian saisi esitettyä uudella tavalla ja miten sen sovittaisi omiin itsekehuihin.

Kunhan japanilaiset ovat taas kerran toipuneet järkytyksestään ja haudanneet vainajansa, hautautuu myös tämän katastrofin uutisarvo ja Japanissa alkaa täystyöllisyys jälkien siivoamisessa ja kaiken uudelleen kunnostamisessa. Heilauttihan se se järistys kumminkin koko palloa sen verran, että napapiiriä täytynee siirtää jokunen sentti etelämmäksi ja pallo pyörii hiukkasen nopeammin. Kai sitä akselin jarrukiilaa täytyy tiukentaa, kun jo muutenkin päivät vilistävät ohitse liian huimaa vauhtia.

Jokunen vuosi vierähti unholassa, kun olin täysin unohtanut mokoman blogin. Jos tähän nyt jotakin ryhtyisi väsäilemään, niin jos vaikka vanhenemisen riemuista.