Rankka retki vanhuksilla.
Oli kerrassaan pakko noutaa rakennustarvikkeita likimain 50 km päästä.
Mikäpä sellainen pakko sitten oli, kun lumi tuiskusi vaakasuoraan? Olipa vain tämä remppa siinä vaiheessa, että tarvittiin panelia, karmilankkuja ja vaneria eikä niitä saanut aivan läheltä, kun kerran korvessa asutaan.
Lumipitsiä ikkunassa.
Pakottavin kiireen syy oli yksi meistä vanhuksista, joka toimitetaan vanhuuden lepoon tämän kuun viimeisenä päivänä ja toiseksi viimeisenä päivänä on toinen vanhus käytettävä erikoislääkärillä 115 km:n päässä ja vanhusten retkien väliin on lepopäivä varattava toipumiseen.
Puoli päivää hupeni valmisteluihin ja sitten uskaltauduimme matkaan. Tosin vanhuudenleponn määrätty vanhus oikutteli liikkeelle lähtöä luistattamalla vetopyöriään jo tallin ovella, mutta uskaltauduin kytkemään nelivedon päälle, vaikka etuvedon nivel onkin viallinen. Lääkäriin ylihuomenna toimitetava vanhus nostettiin keskimmäiselle istuimelle ja itse änkeydyin ratin taakse. Nuorin vanhuksista asettui pelkääjän paikalle.
Päästyämme "isolle tielle" pysähdyimme hetkeksi linja-autopysäkille ja onnistuin jotenkin avaamaan napalukot ja liikkeel lähdön jälkeen poistin nelivedon päältä säästäkseni sitä viallista niveltä. Sulaltahan vaikutti se "iso tie" ja niin rohkenimme soluttautua liikennevirtaan.
Vastaantulevat ja ohikiitävät rekat roiskuttivat sohjoa tuulilasiin säikytellen vanhuksia.
Sitten tuli ensimmäinen peltoaukea, josta tuuli puhalsi väellä ja voimalla lunta suoraan sivulta tehden tien liukkaaksi. Ihmeen paljon niitä aukeita ehti olla ennenkuin pääsimme kääntymään puutavaraliikkeen tuuliselle pihalle.
Kaikki työntekijät olivat tietenkin tuulensuojassa rakennusten sisällä, mutta noudettuani toimistosta paikallisen johtajan, saimme houkuteltua vanhimman työntekijän uhrautumaan ulkotöihin.
Panelit löytyivät ja otin tavaratilasta mukaan haalimani tikaat, joille kiipesin asettelemaan paneleita taakkatelineelle. Likimain puolet tarvittavasta määrästä olin jo kiipeillyt sinne laittamaan, kun se työntekijä tuli ilmottamaan, että ne olisikin parasta kerätä pukkien päälle ja sitoa nipuksi. Hän itse nostaisi ne trukilla sitten sinne taakkatelineelle.
Purin siinä tuiskussa tekemäni kuorman ja sillä aikaa nuorin vanhuksista kantoi katoksesta ulos painavia karmilankkuja.
Tietysti joku nuoremmista työntekijöistä olisi ollut näppärämpi panelinippua trukilla käsittelemään, mutta kyllä se yhteistyöllä saatiin telineelle ja hihnojen väliin.
Sain lankkupinosta käsiini käsisahan ja nuorimman vanhuksen mittausten mukaan sahasin niitä karmilankkuja lyhyemmiksi, että ne mahtuisivat pakuvanhuksen tavaratilaan. Kahta lukuunottamatta kaikki mahtuivatkin ja sitten ne kaksi piti vielä kiivetä asettamaan taakkatelineelle.
Piti osittain irroittaa panelinippua sitovat hihnat, että sai lankut myös sidottua tukevasti.
Vielä neljä vanerilevyä tavaratilaan ja sitten maksamaan. Levyjen kanssa oli kyllä ongelmia, kun se vinkeä tuuli pääsi käyttämään niitä purjeina eikä siinä oikein kengätkään pitäneet liukkaalla, jäisellä pihalla.
Lopulta kuorma oli valmis ja takaluukku kiinni. Nuorin vanhus kiipesi ohjaamoon rauhoittelemaan lääkäriin toimitettavaa vanhusta ja kertomaan, että kohta lähdetään kotiin.
Kävin toimistossa maksamassa laskun ja kiersimme pihan ympäri päästäksemme tielle. Päästiinhän siitä, mutta ensimmäisessä risteyksessä käännyin väärään suuntaan niinkuin aina ennenkin ja kävimme kiertämässä liikenneympyrän kertaalleen, että pääsimme takaisin oikealle reitille.
Paluumatkalla hirvitti se sivutuuli, kun puutavaraliikkeesä oli kerrottu eilen kahden linja-auton kaatuneen sivutuulessa ja meilläkin kattokuorma nosti painopisteen turhan korkealle. Oli pakko ajella hiljalleen muun liikenteen kiusana ja erityisen varovasti niitten peltoaukeitten kohdalla, joissa se sivutuuli oli ankarin ja tie liukas.
Pienemmille teille siirryttyä liikenteen paine hellitti, mutta minua hirvitti joka kerta, kun tien kuopat saivat kattokuorman pomppimaan. Pelkäsin yli 20 vuotta vanhojen hihnojen katkeavan, mutta sitä en uskaltanut kertoa nuorimmalle vanhuksella
Kotipolkua on kuitenkin vain kaksi kilomeriä ja 310 metriä ja vaikka se olikin lumesta kovin tukkoinen ehdimme jo onnitella itseämme ongelmista selviämisestä, kun jäljellä olivat vain viimeiset ylämäet mutkineen. Siinä tuli kumminkin heti ensimmäisessä mutkassa vastaan Tomppa aura-autoineen koko tien leveydeltä. Onneksi kohdalla oli naapurin navettapolku, jonne pääsi livahtamaan ja pysähtymään.
Tomppa pääsi sujuvasti ohitse auroineen, mutta paku ei suostunut lähtemään ylämäkeen pelkällä takavedolla. luisteli vain pahemmin sivuttain.
Pakko oli vielä tunkeutua tuiskuun vääntämään etupyörien napalukot kiinni ja sitten juonitella sähköinen neliveto toimintaan.
Sehän auttoi ja muutamassa minuutissa olimme oman autotallin ovella ja nuorin vanhus meni pitelemään oveja auki, että sain ajettua sisään arvokkaan kuormamme. Sitä ennen piti kuitenkin lääkäriin vietävä vanhus nostaa hankeen odottamaan.
Ei siinä sen kummempaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti