LÄHTÖKOHDISTA SEKOILLEN KOHTI LOPPUKOHTAUSTA.

                

                 Mitä se lienee se köyhyys? Ei siitä mitään tiedä ennenkuin on elämänsä elänyt. Ainakin melkein. Nyt sen tietää, että sota elettiin muita köyhempinä. Se hatara pikku-mökki jokirannan tuntumassa on kyllä romanttinen, mutta ei sen romantiikkaa tajun-nut, kun talvella hataran mökin nurkat olivat kuurassa. Kyllähän sitä lämmitettiin, kun puita jaksoi sahata ja pilkkoa ja sisälle kantaa. Mukavuuksiakin oli: kylmää vettä sai kraanasta ja lavuaari vei jätevedet jonnekin. Hellaankin saatiin sodan jälkeen levy renkaiden tilalle. Pihanperällä oli huussi tunkion yläpuolella. Talvella tynnyri täyttyi ja jäätyi, mutta sen sai hakattua matalammaksi. Pirtin lattian alla oli kellari perunoita ja hillopurkkeja varten. Siinä oli välitaso, jolla säilyivät maidot, kermat ja voi, jos niitä sattui olemaan. Oli siellä joskus palanen halpaa makkaraakin odottamassa ilta-ateriaa. Luukun päällä oli keinutuoli ja keinutuolissa istui mummu kertoillen tarinoita ja satuja ja runojakin joskus. Seinällä oli sähkömittari, jossa oli kaksi 6 amp sulaketta. Toisen suojus oli rikki ja sain siitä kerran melkoisen sähköiskun. Virtaa riitti hyvin kolmelle kattolampulle ja yhdelle jalkalampulle ja vielä radiollekin sitten, kun sellainen saatiin hankittua sodan jälkeen. Ikkunoitten ”tuplat” vietiin vintille kesäksi ja siitä tiesi kesän alkavan.

                 Mökin takana kukki keväisin omenapuu, jota sanottiin ”vanhaksipiiaksi”, kun ei se koskaan tehnyt yhtään omenaa. Muinaista aikaa muistuttamassa oli rannan puolella puutarha, jossa oli suuria tuomia ja syreeneitä. Tuomenmarjoja ei olisi saanut syödä, mutta ainahan sinne kiivettiin. Molemmin puolin ulko-ovea kukkivat valkoisina juhannusruusut. Ovessa oli lukko, jonka avain laitettiin ovenpieleen naulaan, kun ei ollut ketään kotona. Ei siellä varkaita tarvinnut pelätä, kun ei ollut mitään varastettavaa, mutta se oli merkkinä pistäytyville tutuille, ettei olla kotona.

                 Sisään tullessa vasemmalla oli kahveri, jossa  Irma oli nukkunut kehkotautisena ja siellä oli Seijaserkkukin keuhkotautiinsa kuollut. Me säilytimme siellä toisen vuodenajan vaatteita ja talvella siellä oli puolukkanelikko ja sokeritoppa. Oikealla oli verstashuone, josta portaat veivät vintille. Eteisen vintti oli kesäasuntoni kotona ollessa ja pirtin ullakko oli jokseenkin tyhjä. Oli siellä kumminkin Jukan (isoisän) jättämiä tavaroita, joista mielenkiintoisimpia olivat lasirainat, joissa oli värikkäitä autojen kuvia siltä ajalta, kun Jukalla oli Hupmobilen myyntisopimus ja autokoulukin.

                 Jukasta ei oikeastaan koskaan puhuttu. Olin jo aikuinen, kun tajusin, että se Jukka oli  isoisä, joka oli jättänyt perheensä ja lähtenyt onnelliseen itänaapuriin onneaan etsimään. Vasta viime vuosikymmeninä on selvinnyt millaista ”onnea” hän sieltä löysi. Ammuttiin vakoojana vähän ennen syntymääni Stalinin 50 vuotispäivän kunniaksi, niinkuin 4999 muutakin suomalaista. Jukan lähdön jälkeen oli perhe joutunut tähän kaupungin ulkopuolella olevaan mökkiin muuttamaan.

                 Sota-aika oli pommitusten odottamista ja saksalaisten kasarmin touhujen katselemista. Venäläisiä sotavankeja oli syksyllä perunapelloilla ”potunnostossa”, kun miesväki oli rintamalla. Mökin ja rannan välissä oli perunamaa, mutta se ei meille kuulunut, vaan vuokraisännälle. Meillä oli pikkuinen palsta Hintassa ja sieltä saatiin talven perunat kuokittua kellariin ja jonkin verran nauriita ja porkkanoita. Muuta sille palstalle ei mahtunut.

                 Tämäkin aikoinaan aloitettu tarina voi ehkä joskus jatkuakin tai sitten ei.