Ensimmäinen Koskelosatu 

Olipa kerran entimuinaisina aikoina nokkela miekkonen, josta ei itse kuningaskaan saanut selvää oliko mies lintu vai kala. Kaukana korpimaillahan se mies asui eikä hirmuisen halukkaasti ihmisten ilmoilla näyttäytynyt. Aivan armoitettu kalamies oli toki miekkonen ja osasikin  taitavasti lepytellä niin Ahdin kuin Wellamonkin ajelemaan karjaansa juuri tämän miekkosen pyydykseen.

Kyselivätpä harvoin paikalle osuvat naapurit:-”Kuinka ihmeessä sinä saat niin mahtavia saaliita, kun ei meidän pyyntöihin juuri ahvenen tirriäistäkään?”

- Noo, olipahan annillaan,- tuumaili miekkonen ja köntysteli matalan mökkeröisen pihaan.

-  Kohta siellä vaimokulta jo perkaili kalasaalista tyytyväisin mielin ja laulaa luikkaisi laulun miehensä kunniaksi.

Hyvin antoi myös Tellervo karjastaan ja talvela Tapio juoksutti isonkin lihan miekkosen iloksi.

Kaski antoi naurissatoa runsaammin kuin toisille ja kyllä siinä vähät naapurit jo kävivät kovin kateellisina pellon laidassa katselemassa, mutta eipä auttanut juuri ilkeästi haastella, sillä nokkela mies antoi mielellään kaikesta saamastaan hyvän osan vähemmälle jääneille.

Tietenkin oli nokkelan miehen vaimo tavallista kauniimpi, tyttäret terhakampia ja pojat pontevia. Oli oli ja niitähän riitti .

Sitäkin naapurit utelivat, että miten niitä lapsia niin runsaasti kertyi, mutta miekkonen se vain tuumaili, että onpahan ollut annillaan.

Sekin vielä kummastutti, että jos vaikka sattui vaimo kuolla kupsahtamaan, niin eipähän
tarvinnut yliaikoja leskensänkyä maata, kun oli jo uusi vaimo lasten äitinä ja entistäkin iloisempi ja kauniimpi.

Lopulta jo naapurit kantelivat kuninkaaseen, että on heillä mokoma naapuri, joka koko kyläkunnan, jos ei peräti lääninkin, kaiken onnen käyttää. Ei jää toisille kuin rippeitä eikä aina niitäkään.

Kuningas kyselemään, että mikä se semmoisen miehen nimi sitten lienee.

Ei sille oikein nimeä tiedetty. Etunimi oli Henrikki, mutta mikä sitten lienee sukuaan. Liekö lintu vai kala.

Olkoonpa sitten vaikka Koskelo. Eihän siitäkään oikein saa selvää kaikinajoin, kun se asustaa yhtä mukavasti niin vedessä kuin ilmassakin.

— Niin viisaita haasteli kuningas ja päätti kohta karkoittaa Henrikki Koskelon kauas Oulujärven takaisiin erämaihin, ettei ole naapuriensa onnea viemässä.

Mikäpä siinä. Eihän siinä auttanut, kun kuningas itse suvaitsi määrätä ja virkamiehensä laittaa viestiä toimittamaan. Niin oli Koskelon Henrikin lähdettävä uusia kaskia raivaamaan. Ei ottanut Henrikki siitä isompia murheita. Kerättiin vähäiset kimpsut ja kampsut reppuselkään ja lähdettiin polkemattomia polkuja sydänmaita kohti.


Olihan siinä taivalta taivaltaa, mutta aivan mukavasti antoi niin Ahti kuin Tapiokin karjastaan Henrikin pesueelle särvintä ja matka taittui.

Kun oli tarpeeksi kauan taivallettu, niin Paltamon laajaan korpeen siinä oli jo kulkeuduttu ja sinne ensimmäinen turvekammi rakennettiin yösijoja varten ja tietenkin toinen saunaksi.

Pianhan sinne kotiuduttiin ja asetuttiin elämän ja olemaan ja niin siitä sitten syntyikin monta tarinaa.

Ihan omasta päästä... ja pelkkää kuvitelmaa, jossa kaikki on yhtä totta kuin sadussa.