UJO PIKKUPIIKA

Mikäpäs olisi ollut luontevampi paikka Sammun kylällä rippilukusia pitä kuin kuudennusmies Yli-Käen iso pirtti. Sinne mahtui kylän väki piikoineen, renkeineen ja muu rahvas  mukuloineen. 

Päivähän siinä kyllä kului, mutta mitäpä syyspimeällä muutakaan tärkeää puuhaa olisi ollut, kun elo oli jo aikaa sitten korjattu aittoihin ja kellareihin. Mitä nyt puhdetöitä oli, niin eivätpä nuo minnekään karanneet. Talvi oli aikaa kalujen tekemiseen ja korjailemiseen.

Kappalainen oli tullut puolilta päivin, saarnailut saarnailunsa, laulattanut laulut ja virret ja tietenkin akkoja vähän itkettänytkin moninaisista synneistä muistutellen. Oli aika kaivella rippikirjat esille ja ryhtyä merkitsemään seurakuntalaisten läsnäoloja ja lukutaitoja ja muuta hyvän ymmärtämistä. Samalla tulisivat kirjoihin piikojen ja

renkien siirtymiset talosta toiseen.

Tasaiseen sinne kirjaa raapusteltiin kunkin talon kohdalle isännän ja emännän taidot siinä kuin alemmankin kansan. Ensi vuonna aloitettaisiin uusi kirja vuodesta 1846, joten tähän tulisi piispanarkistoa varten kopioitavat tiedot ja siinä olisikin ankara puu-ha edessä. Paljon kirjoitustyötä talvi-illoiksi.

Isompia ongelmia ei sitten ollut ennekuin oli vuorossa Juuselan pikkupiika, joka ei oikein tiennyt kuka olikaan.

Kappalainen uteli: — Mikäs on sinun nimesi? 

Piika: — Maijastiina.

Kappalainen: — Entäpä isännimi?

Piika: — Matti.

Kappalainen: —  Siis sinä olet Maria Christiina Matintytär.

Piika: — Maijastiinaksi minua on sanottu.

Kappalainen: — Niin, niin lapsi hyvä. Mutta ei kirkon rippikirjoihin semmoisia puhuttelunimiä kirjoiteta. Jokaisen kohdalla täytyy olla oikea ihmisen nimi. Tänne papereihin minä kirjoitan että Maria Christina Mattsdotter. Mikä sinun syntymäaikasi on?

Piika: — En minä tiedä.

Kappalainen: — Tietääkö Juuselan lampuoti, mistä tämä tyttö on minkä ikäinen?

Lampuoti: — Emäntähän sen paremmin tietäisi. Tuolta se on Takkulan Moision torpasta. Matti Matinpoika siellä on torpparina ja sen tyttö tämä on.

Kappalainen: — Onkos Matti Matinpoika täällä?

 Isokokoinen naisihminen kohottautui nöyränä penkiltä ja selitti: —  Matti on sairaana eikä siksi voinut tulla. Minä olen Matin vaimo, Anna Jaakontytär.

Kappalainen: — Siis sinä olet tämän tytön äiti.

Anna: — En. Tytön äiti on kuollut jo monta vuotta sitten. 

Kappalainen: — Mikä sitten on tytön syntymäaika?

Anna: — En minä tarkkaan tiedä, mutta eikö siellä kirjoissa näy Moision kohdalla, kun siellä se on syntynyt?

Kappalainen: — Enhän minä kaikkia rippikirjoja mukanani kuljeta. Tämä on viimei-siltä vuosilta eikä täällä Moision kohdalla ole mitään tästä tytöstä.

Anna: — Sehän on jo vuosia ollut pikkupiikana eri taloissa.

Kappalainen: — Missä taloissa?

Anna: — En minä muista. Takkulassa nyt kumminkin ja Hemmolla ja kait Ollillakin.

Maijastiina välillä: — Kevättalvi se on ollut, kun isä on sanonut, että tuli sulle taas vuosi lisää.

Kappalainen: — Montako niitä on sitten tullut?

Maijastiina: — Kun en minä tiedä.

Toinen piika: — On oltu samoissa taloissa ja minusta me olemme saman ikäiset. Ollaan niin samannimisetkin. Minäkin olen Maijastiina Matintytär.

Kappalainen: — Mikäs sinun syntymäaikasi on?

Piika: — Maaliskuun viidentenä minä olen syntynyt ja täytän ensi vuonna kahdeksantoista.

Kappalainen: — Lasketaan siitä, että 1828 olisi se syntymävuosi. Minä nyt laitan tilapäisesti tänne saman syntymäajan teille molemmille ja korjaan sitten oikeaksi siellä pappilassa. Päästään tässä eteenpäin.

Niin tuli Maijastiinalle toista vuotta lisää ikää, kun korjaamatta se tieto jäi. Vasta nyt toista vuosisataa  Maijastiinan kuoleman jälkeen on oikeakin tieto löytynyt.

Seuraavana vuonna Matti sitten kuoli ja Maijastiina oli täysorpo. Moisioon ei ollut enää menemistä, sillä äitipuoli hankki kiireesti uuden miehen torpan isännäksi, ettei tarvinnut hyvästä torpasta kylmään maailmaan lähteä.

Olihan Maijastiina jo tottunut itse elämäänsä järjestämään. Tiesi senkin, että itsenään oli ikänsä elettävä. Ei ollut tiedossa sukulaista, joka edes jollekin rengille naittaisi. Se vain on se itse järjestäminen niin monista kohtalon oikuista ja toisten tekosista kiinni, että jokaisella se tahtoo olla ajelehtimista päivästä toiseen ja

unelmasta unelmaan kunnes nekin muuttuvat muistoiksi vain.

Tämäkin tarina on sittemmin muuttunut paljon raadollisemmaksi, kun on niitä varhaisempia merkintöjä Matti Matinpojan ja Leena Matintytär Röngrenin elämästä löytynyt. Ei tiennyt Maijastiina olevansa jo kuolleen isoäitinsä kautta sukua sille tärkeälle Takkulan suvulle, jonka torpassa oli syntynyt.

Siitä ehkä kirjoitan toiste.... joskus....