Asumista Vihannissa 

Lopultakin alkoi selvitä sekin, miten asuttiin niinkin varakkaissa pitäjissä kuin Vihanti vielä 1870-luvulla. Silloinhan siellä asui sitä sukuakin. Niin kovin paljon on vääristynyt asumistieto, kun useimmiten on kuvattu pappien, nimismiesten ja muitten säätyläisten asumista.

Nytpä kuitenkin osui käteeni Zacharias Schalinin kuvaus matkasta halki Pohjanmaan. Tarkoituksena oli kuvata tavallisen kansan asumista ja eloa kansatieteellistä näyttelyä varten, joten nyt ei käytykään pelkästään pappiloissa ja nimismiesten luona, vaikka niitäkin matkanvarrelle sattui.

Schalin kuvaa 1876 käyntiään tavallisessa pattijokelaisessa kodissa ja mainitsee, että asumus oli tyypillinen Raahenseudun, Saloisten ja Vihannin tavallisen väen keskuudessa. Lue ja ymmärrä, miksi silloinkin köyhillä, mutta yritteliäillä ihmisillä oli tarve löytää parempia olosuhteita.

”Pattijoki: Mikäpä täällä kiinnostaisi etnologia. Tule mukaani, lukija, niin saatpa tutustua elämän todellisuuteen. Tässä ei ole kysymys kauniista turvekattoisesta majasta, jollaisesta laulelevat lemmenkaihoisest runoilijat ja runoilijattaret ja joissa heidän sankarinsa elää sanomattoman onnellisena palvomansa olennon kanssa, kaikki
maalliset puutteet täydellisesti unohtaen. Ei, nyt saat nähdä todellisen kurjuudenpesän, joka on rakennettu turpeesta ja laudoista ja osittain kaivettu maan sisään. Astu matalaan majaan ja kumarra pääsi nöyrästi, ettet vahingossa työnnä kolmikyynäräisen komeutesi huipussa olevaa päätäsi katon lävitse.

Ulkoapäin nämä mökit näyttävät varsin sieviltä. Tummanruskeat seinät on kyhätty suorakulmaisista turpeenkappaleista ja taite- tai tasakatto peitetty milloin turpeella, jossa kesällä ruoho ja yrtit viheriöivät, milloin taas riukujen päälle asetetuilla oljilla kuin ladon katto. Keskellä kattoa on puinen savupiippu.

Pieni eteiskomero on sekin rakenneltu turpeista tai vinoon asetetuista kuusenhavuilla peitetyistä riu´uista. Sen läpi saavat tulijat ahtautua yksi kerrallaan hyvin matalalle ovelle, jonka korkea kynnys on pidättämässä lämpöä karkaamasta ulos.

Tietenkään taiteelliselle silmälle tässä ei ole mitään luotaantyöntävää, mutta katsotaanpa mitä sisällä piilee.  Yhdestä tai kahdesta pienestä yksiruutuisesta ikkunasta häämöttää hiukan valoa tuvan sisustaan, jossa asustaa perhe ryysyissään. Mökin kalustus on sulassa sopusoinnussa ulkonäön kanssa. Höyläämätön pöydäntapainen ja parhaassa tapauksessa pari rikkinäistä tuolia tai pölkkyä jakkarana. Siinä koko sisustus kaikessa rikkaudessaan. Pöydällä on joku rikkinäinen kippo yhteisenä ruoka-astiana. Liesi eli takka sijaitsee ovenpielessä sisääntullessa vasemmalla. Uuni on keskellä muurin sivua ja raasu on koverrettu etunurkkaan.


Uunia lämmitetään leivontaan ja kekäleet vedetään palamisen päätyttyä uunin edessä olevaan kuoppaan, jota käytetään keittämiseen ja kalanpaistoon. Lopuksi kekäleet työnnetään hiilikopperiin, jossa ne pidetään peitettynä ja sillä tavalla saadaan tulenkipinä säilytettyä.

Uunin päällä on pankko, joka on mieluisin lepopaikka niin lapsille kuin vanhuksillekin. Vaikka savu kirveleekin silmiä, on se sentään lämpimin paikka. Toinen vuode on vastakkaisella seinällä, katon rajassa oleva laveri.

Parhaimmin rakennetuissa majoissa on sisäseinät osittain verhoiltu pystylaudoituksella, joka on tuettu maalattian ja turvekaton puristukseen. Ihmetellä täytyi, miten ihmiset saattoivat elää näissä kömmänöissään.

Mukanamme matkustava taiteilija asettui heti piirtämään ensimmäisen mökin sisäkuvaa, kun me toiset lähdimme kiertämään muita mökkejä ja toteamaan ne toinen toistaan surkeammiksi. Nimismiesten ja pappien mielestä näiden mökkien asukkaat ovat surkeaa rosvojoukkiota, jota ei juuri ihmisiksi kannata kutsua. Näissä mökeissä on saanut piileskellä maankuulu rosvo-Perttunenkin joukkioineen. Toisaalta olisi vääryys, jos epäilisimme kaikkia arkoja ja pelokkaita asukkaita langenneiksi lähimmäisiksi. Matalan katon alla asuu toisenlaistakin eloa.

Täällä saimme nähdä äidinrakkautta, johon tuskin hienoin papinrouva koskaan kykenee ja tapasimme jopa laulajanaisen, joka lauloi meille moniaita kauniita lauluja. Muuankin, jonka hän lauloi lasta nukuttaessaan oli niin viihdyttävän ihana, että sitä muistelimme monet kerrat ja se aina rauhoitti mielen levottomuuden.

Ensimmäisen mökin miespuolinen asukas seurasi kovin levottomana taiteilijan piirtämistä ja outoja merkkejä, joita tämä raapusteli kuvaamiensa esineitten viereen ja taiteilijan siirtyessä piirtämään mökkiä ulkopuolelta, tuli ukko lakki kädessä kysymään saisiko hän pesueineen asua vielä talven yli.

Hän oli luullut, että kruunun virkamies siinä ulosmittasi hänen kaiken omaisuutensa. Olipa ilo nähdä hänen riemunsa, kun hän kuuli, ettei kysymys ollutkaan ulosmittauksesta.

Vuotta myöhemmin saimme kuulla, että maanomistaja (seurakunta) oli hajotuttanut kaikki turvemajat ja määrännyt asukkaat muuttamaan pois mailtaan.

Minne he muuttivat, siitä meillä ei ole tietoa, mutta tuskin parempiin oloihin kuitenkaan.”

Sieltä karkasivat sukulaisetkin Raaheen ja Ouluun ja vähitellen elämästä tuli jotakin, vaikka monenlaiset kohtalot odottivatkin.